© 2016 Kalajoen seurakunta
WWW-sivut: Tietotemput Oy

Elämän jälkiä - Kalajoen seurakunnan blogi

« < 1 2 3 4 5 6 > »

On juhlien aika!

Olemme juhlan kynnyksellä. Joulu on joka vuosi suuri juhla-aika. Pysähdymme juhlimaan tämän maailman Vapahtajan syntymää ja muistamaan sen merkitystä. Jumalan armollisuus näyttäytyy meille joulussa. Siihen on kätkettynä meidän mahdollisuutemme Jumalan edessä. Siihen on kätkettynä lopulta koko elämämme tarkoitus. Meistä välitetään ja meitä rakastetaan Jumalan toimesta, jotta me voisimme omalta osaltamme rakastaa lähimmäistä, sitä rinnalla olevaa ihmistä.   

Joulu on rakkauden suuri juhla. Jumala ei jättänyt meitä oman onnemme nojaan. Jumala korjasi sen, mikä oli rikkoutunut. Vapahtajasta tuli tie takaisin Jumalan yhteyteen.   

Meillä on edessä kokonainen juhlavuosi. Kirkossa juhlimme ensi vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tulee kuluneeksi 500 vuotta. Meitä luterilaisia on maailmassa n. 70 miljoonaa.  Olemme osa isoa kristikuntaa oman perinteemme kanssa. Meille luterilaisuus on tärkeä.   Juhlavuoden aikana me emme katsele vain menneeseen, vaan enemmän tulevaisuuteen. Meidän tuleekin pohtia, mitä annettavaa reformaatiolla on meille tänään ja huomenna.  

Reformaation ajatuksena oli uudistaa kirkkoa. Luther kävi anekauppaa vastaan, jossa syntejä saattoi ostaa anteeksi. Lutherin ajatuksista se kaikkein keskeisin oli koko kirkon ydinsanoma: Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Ihminen tarvitsee Jumalan armoa, joka muuttaa ja uudistaa ihmisen ja tekee pelastumisen mahdolliseksi. Jotta tämä armotyö olisi mahdollista, Jumalan sana tuli tuoda kaikkien ulottuville. Kansaa tuli opettaa lukemaan ja tuntemaan kristillisen uskon sanomaa.  

Kuva: Jussi LeppäläKalajoen seurakunnassa tähän reformaation juhlavuoteen käydään monien erilaisten tapahtumien myötä. Meillä on edessä luentosarjaa, virsi-iltoja ja juhlajumalanpalveluksia. Koko seurakunnan kevätjuhlaa vietämme reformaation hengessä helatorstaina. Silloin istutamme mm. omenapuita jokaisen seurakuntakodin pihaan.  

Vuoden aikana kysymme myös seurakuntalaisiltamme, teiltä hyvät lukijat, mitä te odotatte omalta seurakunnalta. Miten meidän tulisi tänä aikana uudistua ja uudistaa toimintaamme? Miten voisimme palvella omassa tehtävässä entistä paremmin ja odotusten mukaisesti. Se on meille tärkeä tieto ja haastamme teitä antamaan palautetta tulevan kevään aikana.  

Ensi vuonna juhlimme myös isämaatamme, kun Suomi täyttää 100 vuotta. Juhlavuosi huipentuu vuoden päässä olevaan itsenäisyyspäivään. Saamme kiittää menneiden sukupolvien työstä ja tästä kauniista isänmaasta. Olemme saaneet suuren lahjan itsenäisen Suomen myötä.   

Toivotan kaikille seurakuntalaisille siunattua joulun juhlaa ja juhlavaa Uutta Vuotta 2017!

Kari Lauri, Kalajoen kirkkoherra, rovasti

Kirje Isälle

Muistan ison kourasi turvallisuuden, kun kävelimme yhdessä kotiinpäin linja-autolta. Olimme tulossa sairaalasta äitiä katsomasta. Luin surun olemuksestasi, vaikka kielsit minua murehtimasta. Sanoit Jumalan pitävän huolta. Oma kätesi oli vielä isommassa kourassa.

Muistan myös monia muita onnellisia hetkiä lapsuuden pihoilta ja poluilta. Sinä olit aina hyväntuulinen ja hyväsydäminen. Erityisen hupaisia sinulle olivat kirkko- ja seurareissut. Silloin kampasit tukan huolellisesti, tuoksuit saippualle ja puit päälle körttipukusi.

Viimeisen tapaamisen muistan lähtemättömästi. Olen sitä paljon miettinyt. Tulit huoneeseeni, kun tein läksyjä. Seisoit kauan ovella, olit hiljaa ja katselit tekemisiäni. Olit usein aikaisemmin puhunut omasta halustasi käydä koulua. Se oli ollut mahdotonta; olit joutunut lähtemään raskaisiin töihin jo aivan lapsena. Viimeisinä sanoina sanoit minulle: ”pidä sinä noista lukemisista huoli”. Sitten lähdit navettaan - viimeistä kertaa pois.

Muistan miten itkin jälkeenpäin ikävääni saman navetan lehmien syöttöpöydällä. Siksi kai sitä navettaa oli niin vaikea purkaa, vaikka katto oli jo tullut osaksi sisään. Se muistutti liikaa sinusta. Opetit rehellisyyden, välittämisen ja arkisen uskon yksinkertaista voimaa puhumatta. Sinä elit ne todeksi. Kunpa olisin saanut ne piirteet sinulta. Kunpa olisit ollut opettamassa niitä lastenlapsillesi.

Pyhäinpäivänä vein kynttilän haudallesi. Silloin kaikki yhteiset muistot tulvahtivat jälleen mieleen. Siksi ajattelin kirjoittaa sinulle.
Haluan sanoa sinulle vain: Kiitos Isä! Minulla on sinua vieläkin aika usein ikävä.

Jussi Leppälä


 

Sinä kannat, sinä viet

On syksyinen iltapäivä. Palaan töistä kotiin, vastassa ovat koulusta aiemmin päivällä kotiutuneet lapset. Ensimmäisenä sisään päästyäni tyttäreni saapuu luokseni ja näyttää puhelimensa taustakuvaa, jossa on minulle täysin oudon pojan kuva. Käy ilmi, että poika on tuntematon myös tyttärelleni, kotoisin hän on Amerikasta. Tytär kertoo katselleensa pojan perheen tekemiä Youtube-videoita ja tietää pojan kuolleen vuosi sitten täysin yllättäen. Pojan nimi on Caleb. Kuollessaan hän oli 13-vuotias.

Illalla löydän tyttäreni itkemästä. Kun tiedustelen, mikä on hätänä, itku vain yltyy. Tyttäreni suru tuon tuntemattoman pojan kohtalosta on suuri. Kun kysyn, miksi tämän pojan kuolema tuntuu ja vaikuttaa hänessä noin voimakkaasti, vastaus on hyvin yksiselitteinen: ”Koska se ei oo reilua.” Hetken ajan pohditaan sitä, miksi jotkut kuolevat nuorempina kuin toiset, onko väärin tuntea surua itselle tuntemattoman ihmisen kuolemasta ja mitkä asiat ovat elämässä tärkeimpiä. Keskustelu on täynnä kysymyksiä ja ihmetystä. Iloisen pojan kasvot hymyilevät puhelimennäytöllä.

Meidän on usein vaikea ymmärtää, että elämämme on Jumalan kädessä ja että vastaamme tulee asioita, joita emme voi itse valita emmekä hallita. Asiat ovat toisinaan hankalia, mutta se, ettei meidän tarvitse tietääkään kaikkea, lohduttaa.

Pyhäinpäivän iltana hautausmaat ovat täynnä kynttilöitä muistuttamassa ihmisistä, joita kaivataan ja rakastettiin. Kun sytytämme kynttilän, se ei ole ainoastaan muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja, vaan kertoo myös Jumalan sytyttämästä elämänliekistä, joka jokaisessa meissä palaa kauniina. Liekki on muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Vaikka ihminen on nyt poissa maan päältä emmekä enää näe häntä, on hän päässyt perille taivaan kotiin.

Erityisesti pyhäinpäivänä ajatuksemme kulkevat kuolleiden lähimmäistemme luo. Sytytämme kynttilän, katselemme vanhoja valokuvia, hiljennymme muistelemaan. Suru jättää meihin jälkensä. Uskomme antaa kuitenkin toivoa, että tapaamme menettämämme rakkaat jälleen, kun pääsemme kerran itsekin perille. Katsoessasi toisen ihmisen kasvoja, hän on sinua aivan erityisellä tavalla lähellä. Siksi valokuvat rakkaimmista ihmisistämme ovat hyvin tärkeitä; niissä näemme heidän kasvonsa. Rakkaus on muistamista ja muistoissa viipymistä. Muistot pitävät meitä hengissä, antavat voimaa, herättävät kaipuuta, liittävät meitä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumala muistaa meitä, on mukana jokaisessa askeleessa. Jumala ei katoa. Sanotaan, että ihmisen autuus, ilo ja onni on kerran taivaassa nähdä Jumalan kasvot. Maanpäällisen elämämme aikana emme vielä häntä näe. Meidän on elettävä uskomme varassa, luottaen siihen, että pelkät aavistuksemme Jumalasta vaihtuvat kerran hänen näkemiseensä.

”Ylitse kaikkien rajojen tuska ja murhe on yhteinen.
Ihmisen ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus.
Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.
Sinä johdatat meitä maailmaan
ja voimaa suot yhä uudestaan.
Sinä kannat, sinä viet. Sinä kannat, sinä viet.” (Virsi 429)

Anja Siironen, vs. nuorisotyönohjaaja

 

Kaikkein kaunein

Kalajoen kirkossa on kolme alttaritaulua. Keskellä alttaria on kuva pääsiäisaamun tapahtumasta, Jeesuksen ylösnousemuksesta. (Luuk. 24:1-8) Vapahtajamme herätettiin kuolleista kolmantena päivänä kirjoitusten mukaan. Tuo päivä oli viikon ensimmäinen. Juutalaiset juhlivat sapattiaan lauantaina, mutta me kristityt muistamme Jeesuksen ylösnousemusta ja sen merkitystä jokaikinen sunnuntai. Siksi sunnuntai on pyhäpäivämme.
Olemme ylösnousemuksen kirkko ja odotamme tulevan maailman elämää. Ajallinen aika päättyy kerran, ja meistä jokainen meistä saa silloin istua mitään pelkäämättä oman viikunapuunsa alla. Miekat on taottu auran teriksi ja rauha ei pääty milloinkaan. Profeetta Miika lupaa tähän tyyliin. (Miika 4:3-4) Tämä on hyvä muistaa tässä rikkinäisessä ja sotien runtelemassa maailmassa. Virsi 515 kertoo tästä samasta asiasta iloisin sävelin.
Vasemman puoleinen alttaritaulumme kuvaa tuhlaajapojan paluuta takaisin kotiin. (Luuk. 15:11-32) Se on pyhän kirjan tunnetuimpia kertomuksia. Se on koskettava ja niin todellisen tuntuinen kertomus. Meillä on halua kokeilla omia siipiämme ja niiden kantavuutta. Monet asiat vetävät puoleensa ja välillä tekee mieli kääntää selkä myös Jumalalle. Moni asia tuntuu niin epäreilulta tässä Jumalan maailmassa. Uskominen ja koko elämä on toisinaan kuin erämaataivalta.
Alttaritaulussa Isä ottaa kotiin palaavan pojan avosylin vastaan. Takaisin Jumalan luokse tullaan joskus raskain askelin, kun rikki mennyt elämä painaa päätä alaspäin. Mutta on tultu ja se on pääasia. Kirkoissamme julistetaan lähes joka pyhä: Tulkaa, kaikki on jo valmiina. Samaa viestiä välittää evankeliumi, ja sen yksiselitteinen sanoma. Syntiselle kuuluu Jumalan armo ja syntien anteeksianto. Taivaallinen Isä odottaa lapsiaan takaisin. Tätä kotiin paluuta tapahtuu meissä kaikissa, kun tulemme Jumalan eteen ja ristimme kätemme rukoukseen.
Jäljellä on vielä yksi alttaritaulu. Siinä Hyvä Paimen kantaa sylissään pientä karitsaa ja paimentaa laumaansa. Pienen karitsan paikalle on moni joutunut asettamaan itsensä. Huolet, murheet, sairaudet ja elämän vastoinkäymiset tekevät meistä välillä pieniä ja avuttomia. Tarvitsemme turvaa. Odotamme huomatuksi tulemista, hyväksyntää ja huolenpitoa. Paavali kyseli aikanaan: ”Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? (2. Kor. 13:5) Jumala paimentaa omaa laumaansa Hyvän Paimenen ottein. Hän kantaa vaikeina hetkinä, vaikka emme sitä itse huomaisi.
Oma kirkko on tärkeä turvapaikka. Kirkkoon tullaan sukupolvesta toiseen. Siellä rukoillaan meidän puolesta, vaikka oma rukous olisi välillä katkolla. Siellä pyydetään siunausta meille kaikille, vaikka olisimme väärillä teillä.
Meitä rikkinäisiä ihmisiä hoidetaan Jumalan lupauksilla, jotta jaksamme taas huomiseen ja sen haasteisiin. Se rohkaisee ja tekee omasta kotikirkosta sen kaikkein kauneimman.

Kari Lauri
Kalajoen seurakunnan kirkkoherra


 

Kaikille paikkoja on

Kittilässä, jossa aloittelin nuorena diakonissana, koputti joku kotini oveen. Oli syksy, ja ulkona satoi kaatamalla. Avasin oven, ja ulkopuolella seisoi nuori mies, joka tiedusteli, oliko seurakunnassa sinä iltana jotain hengellistä tilaisuutta, jonne hän voisi mennä. Vastasin, ettei sinä iltana ollut hengellistä toimintaa. Seisoimme mykkinä hetken ajan, ja sitten hän lähti.  Suljin oven harmitellen mielessäni, ettei seurakunnassa ollut hänen kaipaukselleen vastausta.  En edes minä osannut tarjota hänelle hetkeä teen ja voileivän äärellä, vaikkapa keskustellen ja rukoillen. Vuosikymmeniä myöhemminkin olen syyllistänyt itseäni osaamattomuudellani, ja ennen kaikkea harmitellut sitä, että jos nuorella miehellä oli halu kuulla Jumalan sanaa, ei sitä ollut seurakunnassa tarjolla eikä minusta ollut silloin vielä minkäänlaiseksi evankelistaksi.

Kuva: Jussi LeppäläKun katselee viikoittaista seurakunnan ohjelmaa, ei voi kuin ihailla sitä valtavaa tarjontaa, jota kirkollisista saa lukea.  Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, niin kuin virressä 499 sanotaan. Kalajoen seurakunnan toiminta kutsuu kaikenikäisiä miehiä ja naisia mukaan osallistumaan ja palvelemaan. Seurakunnan vilkas toiminta ei ainoastaan kutsu, vaan myös tarjoaa hengen ravintoa kaikille etsijöille monella eri alueella. Kukaan ei voi sanoa, ettei seurakunnassa ole elämää, se täytyy vain löytää.  Seurakunnan syksyn toimintaan kutsutaan uusia ja entisiä seurakuntalaisia. Kaikkein tärkein toimintamuoto on messu, joka aloittaa viikon tapahtumat.  Messu on Jumalan väen yhteinen kokoontuminen sanan ja sakramentin äärelle. Jumalanpalvelukseen sisältyy koko viikon toiminta, johon kaikki työalat on sisällytetty. Messussa ylistetään Jumalaa musiikin voimalla ja virret pukevat sanoiksi aratkin tunnot.  Raamatun sana on esillä, ja raamatun ymmärtämiseen opastetaan saarnan kautta.

Jokaisella on jotain annettavana yhteisiin hetkiin, ja siksi laita rohkeasti lahjasi käyttöön yhteisen hyväksi.  Olipa se laulun, soiton, palvelun tai vaikka virsikirjojen jakamista jumalanpalveluksen alussa. Mikään työ ei ole vähäpätöistä, kun se lähtee sydämestä.     

Eija Seppä 

Tuulen voimaa

Tuuli tekee omat reitit,
liikuttaa sitä mitä tahtoo,
vastustaa tai antaa vauhtia.
Tuuli humisee korvissa,
heiluttaa puiden lehtiä.
Kuva: Ulla KetonenTuuli muokkaa maahan kasoja,
tekee hiekkaan omia kuviaan.
Tuuli kuljettaa roskapussia,
joka tyhjänä pyörii eteenpäin.
Se tekee kuolleen näköisestä liikkumattomasta
elävän näköisen, se herättää henkiin.
Tuuli menee sinne, minne se itse tahtoo.
Se ei tottele ihmisen ääntä, ei käskyjä.
Tuuli määrää meren liikkeet,
veden kulun ja suunnan, se sytyttää myrskyn ja sen tyynnyttää.
Tuulen haltija on Jumala.
Ihmisvoimin tuulta ei voi määrätä eikä käskeä.
Tuulen voimaan voi taipua,
sitä voi myös kuunnella ja kunnioittaa.
Antaa sen muistuttaa Jumalan voimasta.

Pyhän Hengen tuuli,
miten käsittelet meitä ihmisiä?
Käännät ympäri, tuulellasi meitä muokkaat,
Työnnät vauhtia, eteenpäin vaan.
Aukaiset ovet voimallasi,
poistat esteet Jumalan tieltä.
Pistät piiloon, odottelemaan,
kasaat päälle syksyn lehtiä.
Pyhä Henki suojelet,
puhdistat ja poltat.
Poltat sisimpäämme merkin
Jumalan oma.
Hänelle kuuluva,
verellä merkitty.
Läpivalaistu,
synnit löydetty.
Merkkinä otsassa - syntinen.
Siksi Jeesuksen oma.
Siksi hänelle rakas.

Ei lue otsassa,
hylätty, mitätön.
Vaikka olisi omasta mielestä niitäkin.
Lukee syntinen,
Jeesukselle rakas.

Ulla Ketonen

Loppukesän säätiedotus

Kesä on meille monille mieluista ja mukavaa aikaa. Virren 458:3 säkeistö julistaa osuvasti: ”Maan kasvi, kukka jokainen, sinusta todistaa, ja myrsky huutaa jylisten: On Luojan taivas, maa!”

Luther puhui aikanaan siitä, että ikuisen elämän lupaus on kirjoitettu jokaiseen aukenevaan puunlehteen. Luonto viestii meille, että Jumala ei ole jättänyt meitä oman onnemme nojaan. Jumala on läsnä luomakuntansa elämässä ja pitää meistäkin huolta. Me ihmiset tarvitsemme luottamusta tähän huolenpitoon. Vaikka olemme eteviä ja lahjakkaita monilla alueilla, ihmisen elämä on lopulta kovin hauras. 

Pitkän ja pimeän talven jälkeen olemme saaneet elää kaunista kesää. Meistä monet ovat niin sanotusti kesäihmisiä. 

Jumalan lupausten mukaan kesä on kerran ikuista. Se on sellainen kesä, jonka aurinko ja helle eivät polta. Tämä ikuinen kesä on sitä kesää, josta jokainen auennut puunlehti on todistanut tänä kuluneena kesänä. Talven jälkeen Jumala on herättänyt luonnon kukkaan ja kauneuteen. Samoin herätettiin Kristus kuolemansa jälkeen kolmantena päivänä. Niin myös Kristukseen uskovat herätetään kerran ylösnousemuksen aamuna ikuiseen elämään. Tämä lupaus on sinulle, joka joudut olemaan sairasvuoteella tai sinulle joka elät vanhuutesi viimeisiä vuosia. Mutta lopulta se kuuluu meille kaikille, sillä me emme tunne huomista. 

Kesä viestii meille, että Jumala pitää huolen. Tämä viesti on erityisen tärkeä jokaiselle hätääntyneelle ihmiselle. Muista, että mitään ei tapahdu, etteikö sitä Isä tietäisi. Jumala tietää kaiken, hän tuntee meidät ja myös kuulee meidän huolemme. 

Jumala kutsuu meitä turvalliselle ”kesälomamatkalle”. Yhteiselle matkalle pääsevät kaikki, jotka ovat valmiit uskomaan syntinsä anteeksi Jeesuksen sovintoveren turvin. Se on kuin pääsylipun vastaanottamista. Se on meidän syntisten ihmisten puolelta ilmainen matka, mutta Jumalan puolelta kaikesta on maksettu raskas hinta. Mutta se on maksettu! Pääsylippu kotiin on lunastettu! 

Raamatun säätiedoitus on turvallinen. Vielä on kesää jäljellä. Meille kuuluu toivo ja lupaus ikuisesta kesästä. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1.Kor. 13:12)


Kari Lauri
kirkkoherra, Kalajoen seurakunta
 

Kevään herätessä

"Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. SInä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi."(Ps. 104:27,28)

Mehtäkylän laajalla peltolakeudella toimitimme toukojen siunaamisen. Luonto herää eloon ja vuosi vuodelta saamme nähdä, kuinka oras nousee talven jälkeen kylmästä maasta, kasvaa, antaa sadon ja ravinnon ihmiselle ja eläimelle. Tämä on ihme, joka vuodesta ja vuodentulosta toiseen antaa toivoa ja tulevaisuuden uskoa maata viljelevälle. 
Raamatun alkulehdiltä luemme, kuinka Jumala kutsui ihmisen varjelemaan luomakuntaa, viljelemään sitä ja ottamaan siitä elannon itselleen. Vuodentulo ja sato eivät ole itsestään selvyyksiä. Vaikka nykyään maatalous on pitkälle koneellistunutta ja kasvua tukevat kemikaalit pitkälle kehittyneet, on maan sato lopulta Jumalan kädessä. Säätä ihminen ei voi määrätä, eikä sen aiheuttamia tuhoja voida koskaan täysin minimoida. Siksi vuodentulo on lopulta aina Jumalan lahja. Tuntuu hyvältä, että tällä lakeudella noudatetaan toukojen siunaamisen perinnettä. 
Ihminen voi toimillaan varjella maata. Tiedämme, että ihminen voi myös jättää luontoon pahoja arpia ja vaurioita, jotka eivät koskaan parane. Välinpitämättömyydellä aiheutetut ympäristöonnettomuudet tai luonnonvarojen käyttö yli luonnon uusiutumiskyvyn ovat esimerkkejä tästä.
Amerikkalaisen journalistin Alan Weismanin kirjassa ”Maailma ilman meitä" pohditaan, millainen maailmamme olisi ilman ihmistä ja ihmisen jättämiä jälkiä. Kuvataan sitä, kuinka yllättävän nopeasti luonto valtaisi talot, joissa me asumme. On hämmästyttävää, kuinka pian ihmisen poistuttua luonnonvoimat, vesi, itiöt ja kasvit, alkaisivat ottaa haltuunsa rakennuksia ja tuhota niiden materiaaleja.
Joskus tuntuu, että luonnon ja sen varojen käytön suhteen ihmisillä olisi vain kaksi ääriajatusta: Joko täydellinen luonnon luonnontilaan jättäminen, jossa ihmisellä ei olisi lupa kajota mihinkään. Tai sitten ihmisen täydellinen oikeus ottaa luonnosta irti niin paljon ja sillä tavalla kuin itse haluaa. 
On hyvä muistaa, että Jumala loi sekä luonnon että ihmisen, niin että kumpikin tarvitsee toista, kunnioittaa toista ja saa iloa ja hoivaa toisestaan. Ihminen tarvitsee luontoa, mutta luontokin tarvitsee ihmistä, jotta maa antaisi elannon suunnitelmallisesti ja hyödyllisesti. Ilman ihmisen työtä pellot kasvaisivat pian rikkaruohoa, joka tukehduttaisi ruokaviljan. 
Tasapaino ihmisen ja luonnon keskinäisessä vuorovaikutuksessa oli se ihanne, joka vallitsi Jumalan luomistyön valmistuttua, luomakunnan alkuhetkillä.
Miten me ihmisinä toteutamme oman osamme tässä vuorovaikutuksessa, riippuu meistä itsestämme. Osaamme jo kesyttää luontoa, mutta osaammeko kesyttää itsemme? Siinä on haastetta, mutta siihenkin on lupa pyytää viisautta ylhäältä.
Siunattua kevään heräämisen aikaa!

 

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Kalajoen kirkko puhuttelee

Kalajoen nykyinen kirkko rakennettiin seurakunnan ja kunnan yhteistyönä. Täällä määrättiin, että jokaisen 16-vuotiaan ja sitä vanhemman piti olla rakentamassa kirkkoa. Siis jokaisen – miehen, naisen, nuoren, aikuisen.  Jos ei tullut rakennustyömaalle, täytyi maksaa sakko. Milläpä köyhä sitä olisi maksanut?

Lisäksi piti antaa rahaa kirkon rakentamiseen. Palkolliset joutuivat lainaamaan rahaa talollisilta tai rikkailta ihmisiltä, ja jäivät näin velkaa heille.

Tiiletkin tehtiin Kalajoella. Savea nostettiin maasta monta vuotta ennen kirkon rakentamista tiiliä varten. Siinäkin täytyi tavallisten ihmisten olla mukana, ja tiilten polttamisessa myös. Ja tiilet kannettiin "jäniksenä", eli selässä muurareille.

Raskasta aikaa se oli kalajokisille, kun takana olivat vielä vaikeat nälkävuodetkin, siis monta vuotta. – Eräänäkin vuonna vilja ja potut eivät itäneet, koska keväällä oli kuivaa aikaa. Sitten kun kesä alkoi, tuli heinäkuussa niin kova pakkanen yhden yön aikana, että viljankorret jäätyivät pystyyn kuin jääpuikot ja napsahtivat poikki - Jo ruoan ja vaatteiden hankkimiseen olisi tarvittu kaikki energia.

Ja kaiken tämän keskellä rakennettiin kirkko. Se tehtiin hiellä, kyynelillä ja jopa verellä, sillä loukkaantumisiltakaan ei vältytty.

Kirkko puhuttelee.  Sen tekemisestä ei kukaan maksanut mitään, ja sen edestä annettiin kaikki. Kesäoppaana ollessani mietin usein, miksi?  Oliko se pelkoa esivallan edessä?  Oliko se joillekin näytön paikka? 

Kirkkoa katsellessani sydämeni täyttää kiitollisuus. - Kirkko valmistui vuonna 1879, se paloi vuonna 1930, rakennettiin samoille perustuksille ja palosta säilyneille tiilimuureille vuonna 1931 ja yhä se seisoo paikallaan vuonna 2016. 

Kalajoen kirkko puhuttelee.  Siinä näkyvät esi-isiemme arvot: usko Jumalaan ja rakkaus tuleviin sukupolviin. Näiden arvojen vuoksi esi-isämme jaksoivat. – Ja nuo arvot kantavat yhä.

Sirkka-Liisa Myllymäki

Varattu

On tullut joskus aloiteltua puhetta.  ”Hyvät kuulijat.   Te istutte nyt kyllä varatuilla paikoilla.”   Heti perään olen kuitenkin rauhoittanut tilannetta,  että ne on varattu teille.   Jumalalla on sanassaan teille asiaa.   Hetket kirkon penkissä, seurapenkissä tai radiojumalanpalveluksen äärellä ovat tärkeitä hetkiä.    Siinä Jumala saa puhutella.  Muista tämä, kun seuraavan kerran istahdat sanan kuuloon.  Tämä on minulle varattu hetki.

Kerran konfirmaatiossa eräs poika käveli varattu-lappunen selässään.   Suntio oli varannut eturivin penkit rippikoululaisille.    Takapenkin pojat siirsivät pienen lappusen teipillä erään etupenkillä istuvan pojan selkään.   Poika oli varattu koko konfirmaation ajan.  Se vähän hymyilytti muita.   Minua se myös puhutteli.   Pojat ehkä ajattelivat, että tuo poika oli varattu jollekin tytölle tms.   Minulle se lappunen kertoi enemmän.       

Sama ajatus tulee mieleen kastejuhlassa.   Isä ja äiti, isovanhemmat sekä kummit katselevat pientä vauvaa.   Siinä tulee  mieleen, mitä kaikkea tuon lapsen kohdalle onkaan varattuna.   Millaiset Jumalan suunnitelmat toteutuvat hänen kauttaan?   Millainen tämän pienen ihmisen elämänpolku tulee olemaan?

Kirkkovuodessa paastonaika kaartaa pikku hiljaa kohti loppuaan.   Edessä ovat palmusunnuntain tapahtumat, jotka vievät meitä pääsiäiseen.   Jumalalla oli varattuna Jeesukselle  varsin kova kohtalo.   Kaikki näytti päättyvän suureen tappioon Golgatan ristillä.   Omien opetuslasten joukko nukahteli Getsemanessa.    Ja lopulta he kielsivät tuntevansa koko Jeesus Nasaretilaista.   Jeesus kuoli ristillä syytettynä ja häväistynä meidän syntiemme tähden.   Pimeys peitti alleen kaiken.   Peli näytti siltä, että se hävittiin.    Tappio kääntyi kuitenkin voitoksi pääsiäisaamun kautta.   Jeesus nousi kuolleista ja kuolemalla kuoleman voitti.   Jumalalla oli varattuna pelastus Jeesukselle ja kaikille hänen seuraajilleen.  

Ihminen takertuu helposti elämän vastoinkäymisiin ja tappioihin.   Meidän luottamus horjuu niiden keskellä.    Kulman takana voi olla kuitenkin varattuna jotain, mitä me emme vielä tiedä.    Paaston aika päättyy pääsiäisen iloon.   Pilvisten päivien jälkeen paistaa aurinko.  

Taivaan kotiin johtaa kaikkina aikoina tuttu kotitie.   Se ei muutu, vaikka ajat muuttuvat ja ihmisten elämäntapa muuttuu.   Taivaan kotiin johtavalla tiellä turvataan vain siihen, mitä Jeesus teki meidän puolesta.    Sillä tiellä kuljetaan eteenpäin vain syntien anteeksiuskomisen kautta, ei mitenkään muuten.  Kaikki elämää painavat kuormat saa uskoa anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman turvin.   Tästä vakuutena on pääsiäisaamun tapahtuma, Jeesuksen ylösnousemus.        ”Häneltä me saamme perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on varattuna teille taivaissa”   (Kol. 1:5)  Odotamme jo pääsiäistä ja sen voitokasta sanomaa.  Elämä voittaa kuoleman.

Kari Lauri, Kalajoen kirkkoherra

Hätänumeroita

Työyhteisömme osallistui ensiapukurssille viime syksynä. Ne taidot on päivitettävä silloin tällöin. Itse olen enemmän kauhusta kangistuja kuin toimija tosi tilanteessa. Mutta yksi asia jäi kurssilta kirkkaana mieleen, hätänumero 112. Jos et muuta osaa, niin soita hätänumeroon. Kerro mitä on tapahtunut ja missä. Vastaa kysymyksiin ja toimi ohjeiden mukaan. Puhelua ei saa lopettaa, ennen kuin siihen annetaan lupa. Tätä numeroa käytetään silloin, kun on kysymyksessä fyysinen tai henkinen hätä. Entä sitten, kun ihmisellä on hengellinen hätä? Silloin soitetaan Jumalan ”hätänumeroon” 5015. Psalmin 50 jakeessa 15 sanotaan: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” Juuri alkanut paastonaika tarjoaa sopivan ajan tälle puhelulle. Uuden alkamisen mahdollisuus on tarjolla jokaiselle. Tarvitaan yhteydenotto, huuto Jumalan puoleen. ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni.” Tarvitaan kuuntelemista. Mitä Jumala minulta kysyy, mitä hän puhuu, miten ohjaa minua? Tätä yhteyttä Jumalan puolelta ei katkaista koskaan. Siitä on vakuutena tyhjä risti. Pidetään linjat auki, ollaan kuulolla, kysellään. Kaiken takana on Rakkaus.
Anna-Maija Pahkala
 

Puolen neliön pikkumetsä

Nopeasti niitä alkoi syntymään, pikkukuusia, kaiken värisiä, erilaisia. Työkaveri oli ollut kurssilla ja opetti askartelun alkeet meille muillekin. Torstaina oli jo valmis kuvan puolen neliön pikkumetsä, jonka yläpuolella valtaisa amaryllis hymyili suojelevaa aurinkohymyään.

Kuva: Jussi LeppäläHuomasimme, että mistä tahansa neliön muotoisesta paperista saa taiteltua kuusen. Koko riippuu paperin koosta, mutta jokaisella valmiilla tekeleellä on samanlainen kuusen olemus. On ihan sama, onko paperissa arabian-, englannin- vai suomenkielisiä sanoja. Kaikista taittuu tasavertainen pikkumetsän asukas.

Siinä ne seisovat, pikkukuuset, kuin me ihmiset, parhaimmillaan yhdessä, kurkottamassa ylöspäin, toisiamme tukien. Jos tähän joukkoon tulee rajojen takaa turvaa ja toivoa etsivä turvapaikanhakija, vedämmekö pikkumetsän ympärille rajat ja sanomme: tämä on meidän pikkumetsä, sinä et kuulu tänne. Vai otammeko tulijan vastaan ja sanomme: tervetuloa pikkumetsäämme, ole kuin kotonasi, täällä sinun ei tarvitse pelätä.

Omassa elämässämme voimme avata ovia tai sulkea niitä. Voimme kuvitella omistavamme jotakin tai jakaa sitä lahjaa, mitä olemme saaneet. Uskon, että ”iso amaryllis” hymyilee niin kauan kuin haluamme jakaa, iloita yhdessä, loistaa erilaisina.

Jussi Leppälä

Joulun lapsi on lahja meille kaikille

Vietämme parhaillaan adventin aikaa, jolloin valmistaudumme joulun juhlaan. Vuoden pimeimpään aikaan sytytettävät kynttilät adventtisunnuntaisin on vanha saksalainen tapa, joka on levinnyt Suomeen 1920-luvulla. Ensimmäinen adventtikynttilä symboloi odotusta, toinen jouluiloa, kolmas joulurauhaa ja neljäs rakkautta.

Tässä ajassa monet ihmiset kaipaavat rauhaa ja rakkautta. Eri puolilta maailmaa tulevat uutiset kertovat sodista, sairauksista, väkivallasta, köyhyydestä ja luonnon mullistuksista, jotka aiheuttavat pelkoa, surua ja rauhattomuutta. Myös rahan vallan seuraukset näkyvät yhä vahvemmin yhteiskunnassamme, kun vähävaraiset jäävät heikoille jarikkaat vaurastuvat.  Ajan tapahtumat ja asiat saattavat huolettaa ja rikkoa sisäistä rauhaamme.

Kiireen ja vaatimusten keskellä kaivataan armollista ilmapiiriä. On syytä pysähtyä myös pohtimaan, mikä on kohtuullista? Adventin sanoma muistuttaa siitä, että yksinkertainen elämä riittää. Tavallinen yhdessäolo on arvokkaampaa kuin hienot jouluvalmistelut ja kalliit lahjat.

Joulu mielletään kodin ja perheen juhlaksi. Erityisesti lasten aito ilo ja odotus puhuttelee. Jouluun sisältyvät perinteet tuovat myös muistoja vuosikymmenten takaa.  Monissa tilaisuuksissa ja toivottavasti kodeissa hiljennytään yhä jouluevankeliumin äärelle – ihmettelemään, kuinka Jumala erityisellä tavalla muistaa koko ihmiskuntaa. Tässä lehdessä kerrotaan ja kutsutaan seurakunnan järjestämiin joulunajan tapahtumiin, joissa kuuluu joulun hyvä rauhan sanoma.

Joulun sanomassa on syvimmältään kysymys Jumalan rakkaudesta ja lupauksen täyttymisestä. Raamattuun on kirjoitettu "vaimon siemenestä", Messiaasta, Kristuksesta Jeesuksesta, joka syntyi maailmaan "lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:5) Joulun Messias on pääsiäisen Herra, joka voitti synnin ja kuoleman vallan.

Jumalan siunaus ei ole vain merkki maallisista lahjoista vaan se on koettavissa myös siellä, missä on pelkoa, sairautta, köyhyyttä, yksinäisyyttä ja onnettomuutta. Joulun lapsi on lahja meille kaikille. Jumalan valtakunnan sanoma on yhä siunauksen sana Jeesuksesta, jonka pyhä nimi ja kallis sovintoveri laskee Pyhän Hengen antaman ilon ja rauhan ihmisen sydämeen.

Olli Lohi

Kuva: Eveliina Pylväs

Pyhällä paikalla

Sytytän ensimmäistä kertaa Pyhäinpäivän kynttilän äitini haudalle. Vielä vähän aikaa sitten seisoimme tässä yhdessä ja muistimme isää. Nyt seison yksin ja kaipaan molempia.

Kuva: Tuomas SavelaTässä vanhempien haudalla elämän ja kuoleman rajaviiva ohenee. Olemme kuin hetken kaikki yhdessä, näemme, kuulemme, hymyilemme ja palaamme maailmoihimme. Hyvin sama tunne kuin ehtoollispöydässä, kuin pöydän toinen puolikaari jatkuisi rajan taakse ja olisimme hetken saman pöydän ääressä. Pyhällä paikalla läheiset ihmiset ovat läsnä, riippumatta siitä kummalla puolella rajaa ovatkaan.

Pyhäinpäivän kynttilöiden hiljainen valomeri huokaa rukousta: Jumala, ole kanssamme ja ota kotiisi. Ole kanssamme matkalla ja ota sen päätyttyä kotiisi. Tarvitsemme hiljaisia askelia ymmärtääksemme elämää – sitäkin elämää, joka jatkuu kuoleman rajan jälkeen.

Jussi Leppälä, kuva: Tuomas Savela

Kansojen meren kohinaa

”Voi kansojen meren kohinaa! Kumeana se pauhaa. Voi kansanheimojen kuohuja! Ne kohisevat kuin hyökyaallot.” (Jes. 17:12)

Nuo Jesajan kirjan sanat ovat tulleet mieleen, kun silmiemme eteen on avautunut kuva liikkeellä olevista kansoista ja heimoista. Jesajan sanat ovat vanhat, mutta ajankohtaiset. Pakolaisten hädän näkeminen on ollut sydäntä raastavaa. Samalla epätietoisuutta on herättänyt kysymys, kuinka maailma tästä selviää. Hädänalaisia ihmisiä on niin paljon. Yltäkylläisyydestä jakaminen ei aina ole yksinkertaista, ja millainen on yltäkylläisyyden määrittely? On kuitenkin rohkaisevaa ajatella, että asioista päättävät itseä isommat tahot. Tavallinen ihminen voi antaa apuaan sitä varten rakennettujen kanavien, kirkon ja avustusjärjestöjen kautta. Suurista linjoista päätöksiä tekevät he, jotka käyttävät valtaa ja ovat vastuunalaisissa tehtävissä kansojen johdossa ja Yhdistyneissä Kansakunnissa.

Kuten Jesajan kirja todistaa, ei kansojen pauhu ole uusi ilmiö vaan sitä on ollut aina. Kun pohdimme, milloin maailma tai Eurooppa olisi ollut täydellisen vakaa ja rauhallinen, voi vain todeta, että ei koskaan. Terrorismi ei ole uusi ilmiö. 70-luvulla se oli Euroopassa vielä raaempaa kuin nykyisin. Rautaesiripun katoaminen toi Eurooppaan uuden tasapainon muutoksen, ja kansat kohisivat silloinkin. Euroopan ulkopuolella kohina on ollut kovaa, mutta siihen ei meillä ole kiinnitetty paljon huomiota. Esimerkiksi Thaimaa kamppailee suuren maahantulijoiden vyöryn kanssa, joka saapuu sinne ympäröivistä köyhemmistä maista – näin minua valisti ystävätär, joka on Thaimaasta lähtöisin ja muuttanut maahamme suomalaisen miehen rinnalle.

Kansat kohisevat, ja niin se on aina ollut. Samassa Jesajan kirjan luvussa todetaan, kuinka ”Damaskoksesta on tullut rauniokasa” ja ”Syyrian jäännöksen valta sortuu.” Teksti on kuin tämän päivän uutislähetyksestä, vaikka se sijoittuu aikaan 2600 vuotta sitten. Saamme kansojen kohistessa ja maailman muuttuessa olla turvallisin mielin ja luottaa Jumalaan. Kristittyinä saamme tehdä oman osamme apua tarvitsevien auttamiseksi. Saamme jokainen keskittyä siihen tehtävään, joka meille on annettu tässä ajassa. Asiat eivät parane kauhistelemalla. On hyvä seurata uutisista, mitä maailmalla tapahtuu, mutta ei ole tarpeen koukuttaa itseään ahdistuksen kierteeseen. Saamme muistaa, että Jumala toimii pahassakin maailmassa. Jeesus sanoo, kuinka hänen omansa ovat maailman valo. Meidän ei tule antaa pelon sammuttaa tätä valoa, vaan katsoa Kristukseen, syntiemme sovittajaan ja iankaikkisen elämän lahjoittajaan. Kun olemme päässeet sovituksen lahjasta osalliseksi, meillä ei ole mitään pelättävää ja saatamme jakaa osaksemme tulleesta valosta muillekin.

Suvi Lehtimäki,
kappalainen