Blogi
Viimeinen savotta
Olimme palaamassa kotiin. Nuoska natisi polkupyörän renkaiden alla hämärtyvässä marraskuun illassa. Ajelin isän perässä ja annoin hänen pitää vauhtia. Takana oli hyvä päivä ja mieleen nousivat muistot lapsuuden hevosreissuista metsään ja yhteisistä hetkistä, jolloin oli saanut työntää oman käden isän isoon ja turvalliseen kouraan. Nyt ei enää oikein voinut. Olin jo 15.
Viimeinen savotta alkoi syksyllä. Nousimme lauantai-aamuisin pyöriemme selkään vesurit ja kahvivehkeet repuissa ja suunnistimme metsään. Se oli kaunis syksy. Kirpeitä pakkaspäiviä, jolloin latvuskasat nousivat kevyesti joka puolelle hakattua palstaa. Välillä teimme tulet ja keitimme kahvit. Hiljaisuus ympärillä, nuotion napsaukset ja hiljainen jutustelu. Se oli meidän savottamme. Kevättalvella puut ajettiin pihaan. Iso kasa, joka vähitellen häipyi liiterin suojiin.
Mutta savotta jäi kesken. Sinä lähdit sen kevään maaliskuussa. Liiterin eteen jäi iso kasa pilkkomattomia puita.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäsi navettaan kävit huoneeni ovella. Käskit pitämään lukemisista huolen. Siltä navettareissulta et koskaan palannut.
Niin paljon jäi sanomatta, kysymättä ja kiittämättä. Itku tulvi ulos navetoidessa lehmien syöttöpöydän hämärässä. Siinä kukaan ei nähnyt. Eikä sitä navettaakaan enää ole.
Vuosien varrella viimeinen savotta on muuttunut kiitollisuudeksi ja kaipaukseksi isän kanssa eletyistä hetkistä.
Lapset kantavat puita liiteriin. On menossa uusi savotta. Tässä savotassa minä olen isä. Maailma on muuttunut aivan erinäköiseksi 35 vuodessa, mutta hiljaisuus, nuotion napse ja jutustelu ovat samoja. Ja puusavotat.
Parempaa savottaa ei isä elämässä saa, kun yhdessä lastensa kanssa tekemän. Pinoon kertyy yhteisiä hetkiä ja muistoja. Välillä syyllisyys ja huoli valtaavat mielen – oma keskeneräisyys. Mutta isä on aina isä.
Emme tiedä viimeisen savotan aikaa. Pyhäinpäivänä ja isänpäivänä hautakummuilla syttyvät monet kaipauksen kynttilät. Isien perintö on isän tehtävä. Lapset ja nuoret kaipaavat turvallisuutta – rajoja ja rakkautta. Meillä vielä savotassa olevilla isillä on mahdollisuus antaa lapsillemme monta korvaamatonta hetkeä evääksi elämän matkalle. Uskalletaan olla keskeneräisinäkin rakastavia isiä lapsillemme.
Jussi Leppälä, kuva Tuomas Savela