Blogi
Onko rakkautta ilmassa?
Kaksi-vuotias juoksee kohti pelokkain silmin ja tarttuu tiukasti kiinni housunlahkeeseeni. Olen jälleen lähdössä ja minulla on jo kiirekin. Kehotan pikkumiestä leikkimään siskonsa kanssa, koska isän tarttee nyt mennä. Mutta ote ei irtoa ja huulilta sopertuu sanat: ”Isä, älä mene pois, minä haluan sinua rakastaa”.
Niihin sanoihin loppuu kiire ja isä tipautetaan keskelle olennaisinta. Pieni lapsi ei tiedä vielä paljon, mutta tietää tärkeimmän. Rakkaudesta kaikki lähtee. Siinä sylikkäin eteisen lattialla rukoilen hiljaa mielessäni, että pikkumies ei koskaan lakkaisi kaipaamasta isän rakkautta ja että muistaisin itse tämän hetken aina. Enkä vieläkään ole tuota hetkeä unohtanut.
Lauluntekijä Hector kyselee otsikon sanoin, onko rakkautta ilmassa, ja aiheellisesti kyseleekin. Vanhempana tuskin kukaan pystyy lyömään ylpeänä rintaansa ja sanomaan: minä onnistuin. Eikä onnistuminen ole edes tärkeää. Tärkeintä lienee juuri se, että annamme lapselle sen lämmön, läheisyyden ja turvallisuuden, jota hän eniten tarvitsee. Lapsi on vanhemmillaan vain hetken lainassa ja silloin pitäisi olla rakkautta ilmassa. Kodin ja vanhempien kasvatusta ei korvaa mikään muu instituutio, ei koulu, seurakunta, ei mikään.
Mutta virheitäkin voi onneksi korjata. Vanhempi voi löytää joskus lapsensa vasta aikuisena ja onnistuu rakentamaan puuttuneen tai särkyneen sillan vielä silloinkin. Rakkauden puutteen voi korjata vain rakkaudella.
Kasteessa Jumala kutsuu ihmisen nimeltä, omaksi lapsekseen, seurakunnan jäseneksi. Nimeltä kutsutun ainutkertaisuutta saamme kantaa mukana koko elämämme. Ja kun oma rakkaus tuntuu välillä loppuvan tai on heikoilla, voimme luottaa Jumalan rakkauteen. Silloin emme ole yksin isänä, äitinä, vanhempana.
Jos peilistä katsovat väsyneet ja epäonnistuneetkin kasvot, älä unohda, että olet Jumalan ainutkertainen.
Jussi Leppälä