Blogi
Sinä kannat, sinä viet
On syksyinen iltapäivä. Palaan töistä kotiin, vastassa ovat koulusta aiemmin päivällä kotiutuneet lapset. Ensimmäisenä sisään päästyäni tyttäreni saapuu luokseni ja näyttää puhelimensa taustakuvaa, jossa on minulle täysin oudon pojan kuva. Käy ilmi, että poika on tuntematon myös tyttärelleni, kotoisin hän on Amerikasta. Tytär kertoo katselleensa pojan perheen tekemiä Youtube-videoita ja tietää pojan kuolleen vuosi sitten täysin yllättäen. Pojan nimi on Caleb. Kuollessaan hän oli 13-vuotias.
Illalla löydän tyttäreni itkemästä. Kun tiedustelen, mikä on hätänä, itku vain yltyy. Tyttäreni suru tuon tuntemattoman pojan kohtalosta on suuri. Kun kysyn, miksi tämän pojan kuolema tuntuu ja vaikuttaa hänessä noin voimakkaasti, vastaus on hyvin yksiselitteinen: ”Koska se ei oo reilua.” Hetken ajan pohditaan sitä, miksi jotkut kuolevat nuorempina kuin toiset, onko väärin tuntea surua itselle tuntemattoman ihmisen kuolemasta ja mitkä asiat ovat elämässä tärkeimpiä. Keskustelu on täynnä kysymyksiä ja ihmetystä. Iloisen pojan kasvot hymyilevät puhelimennäytöllä.
Meidän on usein vaikea ymmärtää, että elämämme on Jumalan kädessä ja että vastaamme tulee asioita, joita emme voi itse valita emmekä hallita. Asiat ovat toisinaan hankalia, mutta se, ettei meidän tarvitse tietääkään kaikkea, lohduttaa.
Pyhäinpäivän iltana hautausmaat ovat täynnä kynttilöitä muistuttamassa ihmisistä, joita kaivataan ja rakastettiin. Kun sytytämme kynttilän, se ei ole ainoastaan muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja, vaan kertoo myös Jumalan sytyttämästä elämänliekistä, joka jokaisessa meissä palaa kauniina. Liekki on muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Vaikka ihminen on nyt poissa maan päältä emmekä enää näe häntä, on hän päässyt perille taivaan kotiin.
Erityisesti pyhäinpäivänä ajatuksemme kulkevat kuolleiden lähimmäistemme luo. Sytytämme kynttilän, katselemme vanhoja valokuvia, hiljennymme muistelemaan. Suru jättää meihin jälkensä. Uskomme antaa kuitenkin toivoa, että tapaamme menettämämme rakkaat jälleen, kun pääsemme kerran itsekin perille. Katsoessasi toisen ihmisen kasvoja, hän on sinua aivan erityisellä tavalla lähellä. Siksi valokuvat rakkaimmista ihmisistämme ovat hyvin tärkeitä; niissä näemme heidän kasvonsa. Rakkaus on muistamista ja muistoissa viipymistä. Muistot pitävät meitä hengissä, antavat voimaa, herättävät kaipuuta, liittävät meitä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumala muistaa meitä, on mukana jokaisessa askeleessa. Jumala ei katoa. Sanotaan, että ihmisen autuus, ilo ja onni on kerran taivaassa nähdä Jumalan kasvot. Maanpäällisen elämämme aikana emme vielä häntä näe. Meidän on elettävä uskomme varassa, luottaen siihen, että pelkät aavistuksemme Jumalasta vaihtuvat kerran hänen näkemiseensä.
”Ylitse kaikkien rajojen tuska ja murhe on yhteinen.
Ihmisen ainoa lohdutus on kaikki voittava rakkaus.
Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.
Sinä johdatat meitä maailmaan
ja voimaa suot yhä uudestaan.
Sinä kannat, sinä viet. Sinä kannat, sinä viet.” (Virsi 429)
Anja Siironen, vs. nuorisotyönohjaaja