Arkisto: Blogi
« < 1 2 3 4 5 6 > »Palanut pappila ja rakentajien teot
Vuosi sitten pääsiäisenä tuli tuhosi kalajokisille rakkaan Jokelan pappilan. Alkujärkytyksen mentyä jälleenrakennustyöhön ryhdyttiin pian. Käytyäni katsomassa kirvesmiesten työskentelyä, sydämeeni tuli sanomattoman lohdullinen ja liikuttunut olo. Tulen tuhojen jäljet olivat poissa. Talon saneeraajat tekevät työtään vankan ammattitaidon ja pitkän työkokemuksen turvin. He rakentavat uutta, kunnioittaen vanhaa. He kunnostavat Jumalalle pyhitettyä paikkaa ja sen saattoi aistia tavasta, jolla he asennoituvat työhönsä. 
Rakennuksen sisällä tehtävät ratkaisut ovat mielenkiintoisia. Uusien pintojen keskellä jätetään näkyviin alkuperäistä ja vanhaa, massiivista hirttä, tulen nuolemaa puuta. Pohdin, mitähän nuo kaksisataa vuotta sitten pappilan rakentaneet mahtaisivat sanoa jos näkisivät tämän päivän pappilan rakentajien työtä. Heillä olisi varmasti paljon ammatillista puhuttavaa keskenään.
Elämme kirkkovuodessa pääsiäisen jälkeistä aikaa. Paaston ja katumuksen aika on eletty, on ylösnousemuksen ilon ja sovituksen aika. Katumuksen ja sovitetuksi tulemisen iloa ilmentää keväinen luontokin. Kun paaston aikana lumesta raskaat pilvet roikkuvat kaiken yllä, pääsiäisen jälkeinen aika huikaisee valollaan.
Sovituksen jälkeen me emme ihmisinä muutu entistä kummemmaksi. Sovitettuinakin synti pysyy meissä. Se vanha ihminen, joka Aadamin kautta meissä elää, ei katoa minnekään. Mutta sovitus, syntien anteeksianto, on kuin nuo uudet pinnat pappilan palaneiden hirsien päällä. Sovitus on kuin kirvesmiehen rakentava teko, joka peittää tulen tuhovoiman jäljet.
Rakkaus peittää syntien paljouden. Sovituksen jälkeen saa aloittaa alusta. Joka päivä. Tänäänkin Jeesuksen armotyö on voimassa sinun kohdallasi. Älä epäröi omistaa sitä itsellesi. Jeesus on ylösnoussut ja hän elää!
Siunattua Hyvän paimenen sunnuntaita!
Suvi Lehtimäki, kappalainen
Pääsiäisen ilo – elämän valo
Keskellä kevättä on kristityillä suuri valon ja ilon juhla pääsiäinen. Tämän kristikunnan suurimman juhlan sanoma on meille ilon tuoja: ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin on kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista.”(1.Kor. 15:3-5). Jeesuksessa Kristuksessa toteutui lupaus syntiemme sovittamisesta. Jeesus voitti kuoleman ja ilmestyi kuolleista noustuaan omilleen.
Me kirkon työntekijät julistamme tätä ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Myös tänä pääsiäisenä kirkoissa kokoonnutaan tämän sanoman äärelle iloitsemaan siitä mitä Jumala on puolestamme tehnyt. Auringon valon lisääntyessä ja siitä nauttiessamme saa elämäämme tulla kirkkain valo.
”Jeesus sanoo: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”(Joh.8:12).
Niin kuin aurinko on joskus pilvessä, voi elämän valo Jeesus Kristus olla etäällä. Sanoma Jeesuksesta saattaa hukkua ajallisiin asioihin ja etäännymme koko asiasta. Toisinaan pilvet saavat väistyä auringon tieltä ja saamme kokea ”elämän valon”. Jumala voi tänä pääsiäisenä puhutella sinua tai minua aivan erityisesti. Hän voi herättää uskomaan sellaisenkin, joka ei vielä usko.
Jeesus kehoittaa meitä seuraamaan häntä. Ilman häntä kuljemme pimeässä. Jeesus lupasi olla omiensa kanssa ”kaikki päivät maailman loppuun asti”.(Matt 28:20) Hänen omiensa joukossa, Kristuksen valtakunnassa, Jeesus on Pyhän Hengen kautta elämän valona.
Meistä kukaan ei voi elämän valoa niin omistaa, että onnistuisimme elämässämme ilman epäilyjä ja syntiä. Vaikka kuinka tähyilisimme ”elämän valoa”, me joudumme näkemään myös elämän varjoja. Vaikka aurinko on pilvessä, se on kuitenkin taivaalla; pääsiäisen ilosanoma on meille joka päivä totta! Olemme armosta, uskon kautta Jumalan lapsia ja Jeesuksen seuraajia. Antakoon taivaallinen Isämme meille halun uskoa.
Kristuksen seuraajat odottavat ikuista iloa, iankaikkista elämää. Silloin ei ole enää pilviä auringon edessä.”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”(1.Kor. 13:12)
Ilpo Parviainen, seurakuntapastori
Latuja ja ituja
Kun maassa on jotakuinkin hiihdettävä määrä lunta, olen oppinut tarttumaan hetkeen. Lähden hiihtämään. Viimeisimmät vuodet ovat opettaneet, että jo huomenna voi vesisade viedä lumen. Vastaantulijat saattavat ihmetellä, että joko latu on tehty, missä oli latu? Vastaan, että ei hiihtämiseen tarvita latua, siihen tarvitaan lunta ja sukset. Toki valmista latua on huomattavasti helpompi hiihtää. Umpihanki tai vähäinen lumi pakottaa pysähtelemään, hakemaan suuntaa ja reittiä, mistä pääsisi naarmuttamatta suksen pohjia.
On helpompaa kulkea sellaista latua, polkua, tietä, jota muut ovat jo kulkeneet. Aina se ei ole mahdollista. Saatamme joutua keskelle umpihankea, jossa on pakko pysähtyä, kun tietä ei kerta kaikkiaan näe. Virrentekijä pitää umpikujaa mahdollisuutena johonkin uuteen, kun hän jopa pyytää: ”Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.” (525)
Olemme paastonajan alkutaipaleella. Seuraavanlaisia ituja nousee näiden viikkojen Sanan kylvöstä. Kun sinapinsiemen kylvetään maahan, siitä nousee suurin puutarhan puista. Jumalan valtakunnassa pieni on suurta, heikko on voimakasta, mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Jumalan Sana on elävää. Jo pieni pala sitä vaikuttaa suuria. Jumalaan voi uskoa, vaikka Hän jääkin monella tavalla salatuksi tai Raamatusta ei kaikkea ymmärrä. Jumala itse tuli ihmiseksi, siksi Hän tietää, mitä on olla ihminen. Jumala itse kulki vaikean tien, sen, jota kukaan toinen ei ollut kulkenut. Hän otti vastaan ihmisten pilkan, hylkäämisen, kieltämisen, ruumiillisen kiduttamisen, sairauden ja kaiken synnin. Hän kulki ristille. Hän kuoli ristillä meidän ihmisten puolesta. Tämä ihmiseksi tullut Jumala elää tänään. Näinkin Hänestä sanotaan: Alussa oli Sana. Sana oli Jumala. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. (Joh. 1)
Latu on avattu. Kari Haapala sanoo siitä näin: ”Kyselin tiestä viimeisen kerran, taas saman vastauksen sain. Tietä on käyty, jäljet on Herran. Tarvitsee seurata vain. Minne tie vie, sinne mennä tahdon, olen matkalla mielin levollisin, minne tie vie, sinne mennä tahdon, etsin Mestarin jäljet taas jostakin.”
Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. (Ps. 139:23,24)
Anna-Maija Pahkala
Piispantarkastus on kovaa menoa, mutta lämpimiä kohtaamisia
Piispan matkassa kellon ympäri
Kalajoen seurakunnan piispantarkastus alkoi perjantaina 20.1.2012 aamuvarhaisella alkuhartaudella Kalajoen kirkossa. Pohjankylän koulun oppilaiden laulu ja soitto olivat hyvä alku pitkälle tarkastuspäivälle. Kirkko oli täpötäysi ja kalajokiset saivat kuulla, että 161 vuotta vanha, kultainen, piispan kaulassa kantama risti muistuttaa siitä, että kasteessa otsaan ja rintaan piirretty ristinmerkki seuraa läpi elämän. ”Saamme kuulua Jeesuksen joukkoon; hän on kanssamme ja siunaa meitä”, muistutti piispa Samuel Salmi.
Tarkastuspäivän ohjelma jatkui pikkubussilla kohti Himankaa ja Raumankarin koulua. Rehtori Teuvo Tuorila oli vastaanottamassa piispanseuruetta, johon kuuluivat piispa Samuel Salmen lisäksi hiippakunta-assistentti Hannele Salmi, vanhempi asessori, Kiimingin kirkkoherra Pauli Niemelä, tuore lääninrovasti, Haapajärven kirkkoherra Kari Tiirola, tuomiokapitulin notaari Outi Äärelä, Kalajoen kirkkoherra, rovasti Rauli Junttila, ruustinna Aino Junttila, talouspäällikkö Liisa Ukonaho, kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pentti Haapakoski, kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja Reino Hihnala ja tiedottaja Jussi Leppälä.
Raumankarin mediakoululla
Rehtori Tuorila esitteli heti koulun eteisessä vanhan valokuvan Suur-Lohtajan viimeisestä kirkkoherrasta K.A. Keckmanista, jota voi pitää Raumankarin koulun perustajana. Tiedotukseen erikoistuneen koulun mediapajan oppilaat veivät piispan ensitöikseen haastateltavaksi.
Liikuntasalissa piispa vastaili oppilaiden tekemiin kysymyksiin. Saimme tietää mm. että piispan työaika on 24/7 eli töissä ollaan periaatteessa koko ajan. Työhön kuuluu hiippakunnan johtamisen lisäksi suhteiden hoitaminen laajasti koko yhteiskuntaan. Piispa sanoi arvostavansa kaikkea rehellistä työtä. Papin tehtävää, jumalan rakkaudesta kertomista, piispa suositteli niille, jotka tuntevat tämän kutsun. Kuolemanrangaistusta piispa ei hyväksy, vaan sanoi elämän olevan aina Jumalan lahja eikä siihen voi kuulua kuolemanrangaistus. Ihmisellä ei ole oikeutta riistää ihmisen henkeä. Viina on piispankin mielestä viisasten juoma. Alkoholi saattaa tuhota ihmisen elämän alkuunsa. Suurin osa väkivaltaisuuksista tapahtuu alkoholin vaikutuksen alaisena. Piispa kertoi oman uskoontulonsa tapahtuneen silloin, kun hänet kastettiin. Piispan lempivirsi on Maa on niin kaunis, eikä hevimusakaan ole hänen mielestään pahasta. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole Suomen lakien mukaan mahdollinen, mutta rukoushetken pitäminen samaa sukupuolta olevien kanssa on. Kirkosta eroamisessa piispa sanoi olevansa murheellinen sen joukon puolesta, joka lähti kirkosta yhden asian takia, ja toivoisi heitä takaisin. Nykynuoria piispa kehui, mutta varoitti masentumasta elämänvastaisesta kielteisyydestä. Hän kehotti välittämään, kunnioittamaan ja arvostamaan itseään ja toisiaan. Hiippakunnassa 550 000 kirkon jäsentä, kouluvierailuilla tapaa suuren joukon ja tutustuu juuri nuorisoon. Raumankarin koulu vaikutti piispasta innostavalta ja edistyneeltä.
Himangan kauniissa kirkossa
Himangan uudistuneessa kirkossa pidetyssä hartaushetkessä piispa sanoi olevansa iloinen siitä, että meillä on säilynyt olennainen, särkyneen tuominen Kristuksen luo. Jeesus Kristus on sama eilen tänään ja iankaikkisesti. Olemme osa Kristuksen suurta kirkkoa ja meillä on yhteinen tehtävä, pelastuksen tuominen.
Merimieskirkko Kalajoen satamaan
Kalajoen satamassa käynti oli elämys koko seurueelle. Satamajohtaja Esa Anttio haluaisi merimieskirkkotoiminnan alkavan myös Kalajoen satamassa. Hän sanoi merimieskirkon olevan merimiehille keidas keskellä erämaata. Tilatkin olisivat valmiit nettihuoneelle, kioskille ja kirjastolle. Kirkkoherra kertoi seurakunnan jo aloittaneen hankkeeseen valmistautumisen ja lääninrovasti arveli rovastikunnan muidenkin seurakuntien kiinnostuvan hankkeesta. Kalajoen satama on Perämeren suurin sahatavarasatama, jossa kävi viime vuonna 112 laivaa, tonnimäärä oli 405 000 tonnia. Satama-alue on laajentunut viime vuosina ja pinta-ala on noin 60 ha, josta kolmen hehtaarin nurkka on säästetty mahdollisten liito-oravien elinolosuhteitten turvaamiseksi.
Kuntapuolen rakennemuutos hämmentää
Satamasta kiirehdittiin Kalajoen kaupungintalolle, jossa kaupunginjohtaja Jukka Puoskari esitteli lähes 13 000 asukkaan kasvavaa kaupunkia. Matkailun takia Kalajoelta löytyy 25 000 asukkaan palveluvarustus, talous on tasapainossa ja Kalajoella on Pohjois- Suomen alhaisin verotus. Puoskari toivoi kaupungin ja seurakunnan lisääntyvää yhteistyötä.
Erityisinä yhteistyömahdollisuuksina hän piti kiinteistönhoitoa, nuorisotyötä ja vanhustyön vapaaehtoistyötä. Piispa piti myös yhteistyötä erittäin tärkeänä, erityisen tärkeää se on resurssien vähentyessä. Kolmas sektori voi olla mukana yhteistyön ja vapaaehtoistyön koordinoinnissa. Resurssoinnissa on kuitenkin kirkon kohdalla pidettävä huolta yhteisöveron riittävyydestä.
Rakennemuutoksesta kuntapuolella ei ole vielä tietoa ja siksi kirkossa eletään hämmennyksen aikaa, jossa tärkeää on keskustelu. Jos yksiköt muuttuvat suuriksi, päätöksenteko siirtyy kauemmaksi ja mennään yksinäistämisen suuntaan. Silloin täytyy käynnistää prosessit lähipalveluiden turvaamiseksi.
Ennen siirtymistä Kalajoen seurakuntakodille piispan seurue vieraili Jokelan pappilassa tutustumassa remontin edistymiseen. Valvoja Aarne Nikula kertoi töiden etenevän aikataulussa ja valmista pitäisi olla huhtikuun loppuun mennessä.
Yhdistyminen hoidettiin tasavertaisesti neuvotellen
Seurakuntakodilla pidettiin ensin kokous seurakunnan työntekijöiden kanssa ja sen jälkeen yhteiskokous luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa. Luottamushenkilöiden puheenvuorot käyttivät kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pentti Haapakoski ja varapuheenjohtaja Marianne Tuorila. Haapakoski korosti keskustelun merkitystä, joka näkyy mm. kirkkovaltuuston kokouksissa, mm. joulukuun kokouksessa käytettiin 45 puheenvuoroa. Himankalainen Tuorila vastasi omaan kysymykseensä yhdistymisen onnistumisesta. ”Hyvinhän meille on käynyt. Kirkko on remontin jälkeen valoisa ja puhdas, jumalanpalvelus pidetään pääsääntöisesti sunnuntaisin klo 10. Kappelineuvoston roolia ja päätöksistä tiedottamista voitaisiin tehostaa. Päiväkerhomaksut päätettiin kattaa keräyksellä. Pieni ja vähän isompi voivat kulkea yhdessä rinnakkain ja lomittain toisiaan tukien.”
Jorma Tikkanen korosti vielä sitä, että yhdistymisneuvotteluissa annetuista lupauksista on pidetty kiinni ja himankalaisia on kohdeltu tasavertaisina.
Asessori Pauli Niemelä ja lääninrovasti Kari Tiirola esittelivät tarkastuspöytäkirjojen pohjalta nousseita ajatuksia ja kysymyksiä, joita tarkemmin käsitellään sunnuntain piispantarkastuksessa.
Perjantain pitkä ja ohjelmarikas tarkastuspäivä päättyi kappalainen Suvi Lehtimäen toimittamaan iltavesperiin. (Kuvagalleria)
Ovi on jo avoinna
Kalajoen seurakunnan toinen piispantarkastuspäivä 22.1.2012 alkoi Kalajoen kirkossa pidetyllä piispanmessulla. Piispa Samuel Salmi viittasi puheessaan samalle päivälle sattuneisiin presidentinvaaleihin.
- Tänä päivänä voimme puhua muutoksen tuulista. Olemme kysyneet arvojohtajien hengellistä vakaumusta ja elämän tarkoitusta. Ei ole yhdentekevää, millainen esikuva kansakunnan johtaja on. Saamme yhtyä siihen rukoukseen, että saisimme jumalaapelkäävän johtajan.
- Kalajoen seurakunnassa ovat myös puhaltaneet muutoksen tuulet. Saamme iloita syntyneen kolmiapilan vuorovaikutuksesta ja jatkaa turvallisesti siinä luottamuksessa, että Jumala hoitaa seurakuntaamme.
- Kalajoen kirkko kertoo siitä, miten muutoksen tuulet voivat sisältää suuren siunauksen. Elämän myrskyjen keskellä on suunta, mihin voimme tulla.
Kalajoen kirkon tuhlaajapoika –alttaritauluun viitaten piispa totesi oven olevan auki.
- Isä on jo avannut oven ja ottaa avosylin vastaan. Missä elämän myrskyt ovat riisuneet kaiken, siellä on vastassa rakastava Isä. Elämän tarkoitus on siinä, että saamme tulla Isän tykö, juuri sellaisina kuin olemme.
- Siinä on Kalajoen seurakunnan tehtävä tänäänkin, julistaa sellaista Herraa, jonka armo riittää. Hän vie perille sille portille, joka on yhteinen päämäärämme. Jumala meitä sillä tiellä siunatkoon.
Armo kantaa
Piispanmessun saarnassa kirkkoherra Rauli Junttila puhui sunnuntain kirkkovuosiaiheesta Jeesus herättää uskon. Jeesuksen toiminnan keskeisin tavoite oli uskon syntyminen. Millaisia kokemuksemme ovat olleet uskon maailmassa. Ihmeet ja voimakkaat kokemukset vahvistavat, mutta niiden varaan ei uskoa voi rakentaa. Vapahtaja tuntuu olevan hiljaa tai olevan hukassa, kun rukouksiimme ei vastata. Silloinkin evankeliumin armon sana antaa lujan luottamuksen siihen, että saamme olla Jumalan hyvässä hoidossa.
Messussa lauloivat Himangan, Raution ja Kalajoen yhdistyneet kirkko- ja lapsikuorot kanttoreiden, Heidi Huhtalan, Annukka Palolan ja Kauko Perkkiön johdolla niin kauniisti, että piispakin siitä erityisesti mainitsi.
Resursseja riittää
Jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa pidetyssä yleisessä piispantarkastuksessa tuomiokapitulin vanhempi asessori Pauli Niemelä totesi seurakunnalla olevan varsin hyvät kiinteistö- ja henkilöstöresurssit. Hallinto on toiminut hyvin, avoimesti ja läpinäkyvästi.
Lääninrovasti Kari Tiirola totesi Jokelan pappilan remontin myötä seurakunnan saavan asianmukaiset toimistotilat. Tiirola toivotti rovastikunnalliseen yhteistyöhön mukaan myös himankalaiset. Rovastiseurakunnan seurakunnat ovat hyvin tasavertaisia toimijoita ja tästä syystä seurakuntien yhteistyö on myös voimakasta. Tämän vuoden alusta seurakunnat ovat palkanneet kaksi konsulttia selvittämään yhteistyön tulevaisuutta ja mahdollisia rakenteellisia muutoksia. Kalajoen seurakunta on ollut hyvin aktiivinen rovastikunnallisessa yhteistyössä.
Yhteistyö on tulevaisuuden voima
Piispa Samuel Salmi totesi jumalanpalveluksiin osallistumisen ylittävän maan keskiarvon ja kiitti seurakuntalaisia kirkossakäynnistä ja erityisesti lasten osallistumisesta jumalanpalveluksiin. Myös rippikoulutyö, isos- ja jatkokoulutus ovat vahvoja. Rippikoulun käy 100 % jäsenistä. Koululaitoksen kanssa tehtävä yhteistyö on hyvällä mallilla ja sitä piispa kehotti vaalimaan. Kirkkomusiikkitoiminnan piispa totesi olevan erittäin korkealla tasolla. Messun laulun kauneus ja voima sykähdyttivät piispaa aivan erityisesti. Piispa mainitsi myös hyvin hoidetun lähetystyön. Tulevaisuuden haasteeksi piispa asetti vapaaehtoistyön sekä yhteistyön kaupungin ja kolmannen sektorin kanssa. Kaupungin ja seurakunnan välillä vallitsee todellinen luottamus ja halu yhteistyön kehittämiseen.
Lopuksi piispa kiitti seurakuntaa, seurakuntalaisia ja luottamushenkilöitä erityisesti muutosprosessin hyvästä hoitamisesta. Työntekijöiden keskuudessa on hyvä ja avoin ilmapiiri sekä halu tehdä yhteistyötä. Piispa antoi lämpimän kiitoksen kirkkoherra Rauli Junttilalle johtajuudesta, jolla seurakuntaa on viety eteenpäin. Piispan sanoin: Kalajoen seurakunta säteilee Jumalan siunausta.
Jussi Leppälä
Vuoden vaihtuessa
Vuoden vaihtuminen on kahtalainen asia. Toisaalta siihen liittyy uteliaisuutta tulevaisuuden suhteen. Siihen voi liittyä pelkoa, sillä vaikka kuinka hyvin suunnittelemme tulevaisuutta, tiedämme, että asioiden onnistuminen ei ole ainoastaan omassa varassamme.
Vuoden vaihtuessa saatamme tuntea haikeutta siitä, että jokin ajanjakso elämässä on nyt peruuttamattomasti takanapäin. Menneeseen aikaan liittyy luopumista, ehkä tärkeästä ihmisestä, tai luopumista työelämästä, opiskelupaikasta tai työpaikasta. Mutta on myös syytä iloon ja kiitollisuuteen kaikesta hyvästä, mitä päättymässä oleva vuosi toi tullessaan. Monella tapaa vuodenvaihde on tilinteon aikaa, muutenkin kuin liikeyrityksillä ja muilla kirjanpitovelvollisilla, joilla nyt on käsillä vuoden kiireisin aika.
Vuoden vaihtumiseen saattaa sisältyä murhetta asioista, joita ei ehkä osannut tai kyennyt tekemään oikein, tai asioista, jotka kerta kaikkiaan tuli laiminlyötyä ja jätettyä tyystin tekemättä. Tällaisiin asioihin Jeesus viittaa viikunapuuvertauksessaan.(Luuk. 13:6-9) Me saatamme kokea olevamme niin kuin tuo viikunapuu, hedelmää tuottamaton ja turhanpäiväinen, joka ainoastaan vie tilaa Herran viinitarhassa, mutta joka ei kuitenkaan saa aikaan suuria tekoja suhteessa lähimmäiseen, suhteessa yhteiskuntaan tai suhteessa Jumalaan.
Jeesuksen vertaus on kuitenkin lohdullinen kaikille, jotka kokevat tekemisensä riittämättömäksi tai hengellisen kilvoittelunsa vajavaiseksi. Meille annetaan vielä aikaa, ja me elämme armon ajassa. Jokainen uusi päivä on Jumalan lahja. Jumala ei valtakunnassaan mittaa meitä sillä, mitä kaikkea olemme jättäneet aikaan saamatta, vaan aivan päinvastoin. Jos me ojentaudumme hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen puoleen, vaikka kuinka heikosti ja haparoiden, Jumalalta se ei jää huomaamatta. Hän antaa meille uuden mahdollisuuden joka päivä ja joka hetki uudelleen. Siinä mielessä hän on vastakohtaisuuden ja ristiriitojenkin Jumala, ettei hän toimi sillä logiikalla kuin ihmisjärki ja ihmismieli kuvittelisi. Jumala katsoo meitä poikansa ristinkuoleman läpi, rakkaudella, jolla hän tahtoo meidän kaikkien parasta.
Ihmisten pyrkimykset, vaikka ne ovat kuinka vilpittömiä, toteutuvat aina vajavaisesti. Jumala sen sijaan on suunnitelmissaan täydellinen. Hän voi kätkeä siunauksensa sellaistenkin asioiden kääntöpuolelle, jotka ihmisen vajavuuden takia ovat toteutuneet epätyydyttävällä tavalla. Siksi on tärkeää uuden vuoden alkaessa pyytää ja toivottaa toinen toisillemme Jumalan siunausta. Ja muistaa Jeesuksen vertausta kahdesta rakentajasta, ja vertauksen sanat: Jollet sinä Herra huonetta rakenna, rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Ja muistaa myös Vanhan Testamentin sanat: Minkä Herra siunaa, se on oleva iäti siunattu.
Siunattua Uutta Vuotta!
Suvi Lehtimäki
kappalainen
Matkalla jouluun
Tähän aikaan vuodesta veronpalautukset tipahtelevat niille onnellisille, jotka mätkyiltä välttyvät. Ajankohta on mitä oivallisin, koska joulu on aivan kohta ja rahanreikiä on monta. Rahat ja niiden riittävyys lienevät yksi keskeisimpiä mietinnän aiheita kodeissa joulun alla, ja varmaan pitkin vuotta.
Veroista lähti liikkeelle myös maailmanhistorian suurin kertomus, nimittäin jouluevankeliumi, joka Luukkaan kirjasta löytyy (Lk. 2:1-20). Sopivasti meidän palautustemme ja mätkyjemme ajankohtaan soveltuen, antoi keisari Augustus käskyn verollepanosta. Tätä käskyä noudattivat myös muuan Maria ja muuan Joosef. Tuikitavallisista veronmaksajista oli kysymys. Uusperheen isä otti vastatakseen lapsesta, joka ei ollut hänen. Pari ei ollut ehtinyt vihille. Kiireellä lähdettiin matkaan.
Meidän Herramme elämäntaival alkoi aika arkisesti. Joulukertomus muistuttaa meitä siitä, että kenenkään ei tarvitse olla mitään erikoista kelvatakseen Jumalalle. Riittää, kun on rehdisti oma itsensä, sillä paikalla missä on.
Evankeliumin pelastuskertomus kaiken kaikkiaan ei ole sankaritarina. Jeesus ei saapunut kansan keskelle korskealla valkoisella sotaratsulla, vaan aasilla, joka on pikkuisen tyhmän eläimen maineessa, mutta on kova työjuhta.
Jeesuksen herruus tuli ilmi hänen kuolemassaan, joka oli harvinaisen julma ja ankara. Hänen seuraajansa oli porukka pelokkaita ihmisiä, jotka Jeesuksen ylösnousemuksen kautta saivat leijonan luonnon ja lähtivät viemään sanomaa Herrastaan eteenpäin. Loppu on historiaa. Evankeliumi on valloittanut maailman. Joka puolella maailmaa pian vietettävä joulujuhla on todiste siitä.
Evankeliumin voima piilee siinä, että se ei anna mitään arvoa inhimillisille arvokäsityksille, voimalle ja kunnialle. Se, mikä on ihmisten silmissä kallisarvoista, on Jumalan silmissä mitätöntä. Ristille ripustetussa Jeesuksessa kuolema kohtasi voittajansa. Jokainen meistä kuoleman varjon maassa kulkevista saa olla voittaja yhdessä hänen kanssaan. Se on joulun tärkein sanoma. Jeesuksen sovitustyö koskee jokaista ihmistä, joka sen uskossa ottaa vastaan. ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” (Jes. 9:1)
Siunattua adventin aikaa!
Suvi Lehtimäki, kappalainen
Kalajoen seurakunta
Mausta sen tietää
Mistä tietää, että Kalajoen seurakuntatalon emännät tykkäävät työstään? No mausta tietenkin. Ihan pakko kurkistaa keittiön puolelle ja kiittää henkilökohtaisesti. Mutta siinä ovellapa onkin sellainen imu, että se vetää sisään ja istuttaa hetkeksi Sinikan ja Marja-Leenan valtakuntaan.
Kaikesta huomaa, että Sinikka Hukka ja Marja-Leena Junttila ovat enemmän kuin työkavereita. Pitkä kokemus yhteisestä työstä sisältää monenlaista. Ihmisten kanssa on jaettu iloja ja suruja, ristiäisiä, häitä ja hautajaisia valmisteltaessa. Tunneskaala vaihtelee. Suru ja ilo saattavat olla läsnä jopa samana päivänä. Emännän työ ei ole pelkkää ruuan valmistamista. Se on kokonaisvaltaista läsnä olemista ihmisten arjessa ja juhlassa, kohtaamista ja myötäelämistä. Joskus tunteet menevät mukana kotiinkin, ihmistarinoiden kosketusta ei voi laittaa töistä lähtiessä kylmiöön tai jättää keittiön eteiseen, kun valot sammuvat.
Reseptin salaisuus
Tarjoiluja suunnitellaan aina yhdessä tilaajan kanssa. Ruokalista luodaan toivomusten mukaan, ei mitään valmiita menuja tarjoillen. Kaikki ruoka tehdään itse alusta pitäen, vain perunat tuodaan valmiiksi kuorittuina. Siinäpä myös maun salaisuus. Pelkästään leipomiseen kuluu toinenkin tovi.
Reseptejä on kuitenkin turha pyytää. Omat salaatti-, laatikko-, kiisseli- ym. ohjeet ovat kuulemma salaisiksi leimattuja. Salaperäisestä naurusta voi lukea, että hyvä ruoka ei synny reseptistä vaan sen toteutuksesta.
- Ruoka on hyvää, jos se tehdään hyvistä ja tuoreista aineista voilla ja kermalla, kiteyttää Sinikka hyvän reseptin mukaisen valmistusperiaatteen.
- Hyvä kattila ja uuni eivät pelkästään takaa hyvää lopputulosta, täsmentää Marja-Leena.
Maun lisäksi on tärkeää esille laittaminen, tarjoilupöydän kattaus ja somistus. Pakko ihailla näiden emäntien ideoita ja toteutuksia. Somistukset ovat kuin taideteoksia, itse tehtyjä ja ainutlaatuisia.
Kehitystä ja takapakkia
Vuosien aikana työ on muuttunut. Hyvät tilat ja koneet helpottavat työtä, mutta toisaalta kauppojen palvelu on mennyt taaksepäin. Kuljetuspalveluja ei enää liikkeillä ole ja kaikki tavara perunoita ja jauhoja lukuun ottamatta on haettava itse. Siksi työ on myös fyysisesti raskasta.
Ihmisten palaute on tärkeää. Hyvästä palautteesta saa voimia ja kriittisestä palautteesta voi ottaa opiksi.
Joko joulu tuoksuu
Edessä on joulunaika ja monet joulutarjoilut seurakunnan eri työmuotojen ja ryhmien sekä ulkopuolisten tilaajien joulujuhlissa ja –tapahtumissa. Perinteisiä jouluruokia tarjoillaan joskus kaksikin kertaa saman päivän aikana. Silti keittiössä ei ole kiireen tunnetta.
Jouluna on myös Sinikalla ja Marja-Leenalla aikaa hetki hengähtää arjen töistä, vaikka jouluruuat on laitettava myös kotona. Sinikka valmistaa juuri jouluksi perinteisiä pikkuleipiä ja tyrniherkkuja. Marja- Leena odottaa erityisesti lastenlapsia ja joulupukkia. Joulumieli tulee pienistä asioista.
Jussi Leppälä
Ilman pyhää on vain arkea – arkipyhäkoulu Rautiossa
Rautiopäiviin kuuluu monenlaista ohjelmaa seurakunnaltakin, mm. arkipyhäkoulu. Tämän vuoden aiheeksi Raution pyhäkoulunopettajat olivat valinneet Mooseksen syntymän. Yksi opettajista luki kertomusta Mooseksesta, toinen asetteli flanellokuvia esille kertomuksen etenemistahtiin. Lapset saivat myös omin käsin kosketella mm. kaisla-arkkua. Miten paljon helpompaa aikuisellekin oli seurata useamman aistin kautta Mooseksen elämän vaiheita. Eniten aikaa menee varmaan aina tilaisuuksien valmisteluihin. Tätä pyhäkoulua varten askarreltiin etukäteen kartongista eri värisiä kaloja, joita lapset pääsivät onkimaan raamattuhetken jälkeen. Ongitun kalan väri ohjasi lapset eri toimintapisteisiin. Yhdessä hypeltiin tai käveltiin rastirata päästä päähän, toisessa oli aiheeseen liittyvä väritystehtävä ja kolmannessa pisteessä ryömittiin kaislatunnelin läpi. Lopuksi nautittiin mehua ja keksiä ja kotiin viemisinä oli tehtäväpisteistä saadut tarrat ja pyhäkoululehti.
Vaikka pyhäkoululla ei ole tänä päivänä sitä asemaa, mitä sillä oli aikaisempina vuosikymmeninä, sen merkitys ja tärkeys ei ole kadonnut minnekään. Yksi pyhäkoulun kehittämisen tavoite on pyhän ja pyhyyden ymmärryksen lisääminen. Varmaan arvokkain perintö, mitä voimme lapsillemme antaa, on sellainen, joka kantaa paitsi tässä ajassa, myös tämän ajan rajan ylitse. Mikään katoava ei anna ihmiselle sitä turvaa, minkä usko kolmiyhteiseen Jumalaan antaa. Sitä kylvötyötä pyhäkoulussa tehdään. Raamatun sana on elävää, joka ei koskaan ”tyhjänä palaja”. Siksi on tärkeää antaa lapsille mahdollisuuksia tulla Sanan äärelle. Kiitos vanhemmille, jotka tuovat lapsia pyhäkouluihin, kiitos pyhäkoulunopettajille, jotka mahdollistavat pyhäkoulujen pitämisen, myös arkena.
Anna-Maija Pahkala
Viimeinen savotta
Olimme palaamassa kotiin. Nuoska natisi polkupyörän renkaiden alla hämärtyvässä marraskuun illassa. Ajelin isän perässä ja annoin hänen pitää vauhtia. Takana oli hyvä päivä ja mieleen nousivat muistot lapsuuden hevosreissuista metsään ja yhteisistä hetkistä, jolloin oli saanut työntää oman käden isän isoon ja turvalliseen kouraan. Nyt ei enää oikein voinut. Olin jo 15.
Viimeinen savotta alkoi syksyllä. Nousimme lauantai-aamuisin pyöriemme selkään vesurit ja kahvivehkeet repuissa ja suunnistimme metsään. Se oli kaunis syksy. Kirpeitä pakkaspäiviä, jolloin latvuskasat nousivat kevyesti joka puolelle hakattua palstaa. Välillä teimme tulet ja keitimme kahvit. Hiljaisuus ympärillä, nuotion napsaukset ja hiljainen jutustelu. Se oli meidän savottamme. Kevättalvella puut ajettiin pihaan. Iso kasa, joka vähitellen häipyi liiterin suojiin.
Mutta savotta jäi kesken. Sinä lähdit sen kevään maaliskuussa. Liiterin eteen jäi iso kasa pilkkomattomia puita.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäsi navettaan kävit huoneeni ovella. Käskit pitämään lukemisista huolen. Siltä navettareissulta et koskaan palannut.
Niin paljon jäi sanomatta, kysymättä ja kiittämättä. Itku tulvi ulos navetoidessa lehmien syöttöpöydän hämärässä. Siinä kukaan ei nähnyt. Eikä sitä navettaakaan enää ole.
Vuosien varrella viimeinen savotta on muuttunut kiitollisuudeksi ja kaipaukseksi isän kanssa eletyistä hetkistä.
Lapset kantavat puita liiteriin. On menossa uusi savotta. Tässä savotassa minä olen isä. Maailma on muuttunut aivan erinäköiseksi 35 vuodessa, mutta hiljaisuus, nuotion napse ja jutustelu ovat samoja. Ja puusavotat.
Parempaa savottaa ei isä elämässä saa, kun yhdessä lastensa kanssa tekemän. Pinoon kertyy yhteisiä hetkiä ja muistoja. Välillä syyllisyys ja huoli valtaavat mielen – oma keskeneräisyys. Mutta isä on aina isä.
Emme tiedä viimeisen savotan aikaa. Pyhäinpäivänä ja isänpäivänä hautakummuilla syttyvät monet kaipauksen kynttilät. Isien perintö on isän tehtävä. Lapset ja nuoret kaipaavat turvallisuutta – rajoja ja rakkautta. Meillä vielä savotassa olevilla isillä on mahdollisuus antaa lapsillemme monta korvaamatonta hetkeä evääksi elämän matkalle. Uskalletaan olla keskeneräisinäkin rakastavia isiä lapsillemme.
Jussi Leppälä, kuva Tuomas Savela
Mihin laitan turvani?
Oletko joskus ollut peloissasi? Mitä pelkäsit? Uskon, että jokainen meistä joskus pelkää. Voimme pelätä pimeää, mörköjä, outoja ääniä, tulevaisuutta, toisia ihmisiä, yksinäisyyttä, eläimiä, lentokoneella lentämistä, autolla ajamista, sairautta, kuolemaa ja monia muita asioita. Joskus pelkomme voi johtua todellisesta vaaran mahdollisuudesta tai sitten pelkäämme jotain, joka ei oikeasti ole vaaraksi meille. Joskus pelkomme kohde on mielikuvituksemme tuotetta.
Pelon tunne on luonnollinen asia, eikä sitä tarvitse häpeillä. Pelon tarkoitus on varoittaa meitä vaarasta ja näin ollen suojella meitä. Mielestäni ei kuitenkaan ole hyväksi, jos pelko hallitsee elämäämme. On hyvä tunnistaa, mitä pelkää ja miksi pelkää sekä onko pelko aiheellista ja rajoittaako se elämäämme. Joidenkin pelkojen kanssa meidän on vain opittava elämään.
Minä pelkään välillä pimeää. Erityisesti silloin, jos minun täytyy mennä yksin nukkumaan. Kuulen liiankin selvästi kaikki pienet rasahtelut, liesituulettimesta kuuluu outoja ääniä, verhot heiluvat ja seinille laskeutuu kummallisia varjoja. Pelkään, että talossa on joku muu, vaikka tiedän olevani yksin. Tiedän, että äänet johtuvat useimmiten tuulesta, katolla hyppelevästä linnusta, jääkaapista ja verhoja heiluttelee meidän kissa. Silti pelkään ja monesti laitankin vielä valot päälle ja luen vähän aikaa kirjaa.
Eräänä päivänä pohdimme työkaverini kanssa, miksi ihmiset pelkää pimeää ja ”mörköjä”? Hän muistutti minua, että meillä on hyvä ja kaikkivaltias Jumala, johon saamme turvata. Voimme luottaa hänen apuunsa, vaikka pelkomme kohteet olisivatkin todellisia. Hän on luvannut pysyä vierellämme, emme ole yksin.
Syyskuussa ajoin hirvikolarin. Minulle ja kyydissä olleelle siskolleni ei käynyt kuinkaan. Auto kärsi ja hirvi jouduttiin lopettamaan. Kuitenkin kolari pysäytti. Olisi voinut käydä pahemminkin. Seuraavan kerran pimeällä ajaessa minua pelotti. Tiesin, että jos hirvi tulee tielle, en välttämättä pysty tekemään mitään. Kuitenkin minun täytyy ajaa paljon autolla. Rukoilin, että Jumala suojelisi matkani, eikä jättäisi minua yksin.
Kolarista oli kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä lähdin töistä kotiin. Katsoessani takapeilistä huomasin takalasissa huurtuneet enkelin siivet. Aivan kuin enkeli olisi loikoillut takakontin päällä ja vain siipien jäljet olivat näkyvissä. Hymyilin. Silloin sain sydämeeni varmuuden siitä, että en ole yksin. Tiesin, että minusta pidetään huolta. Uskalsin jättää itseni täysin Taivaan Isän käsiin. Eikä se tarkoita sitä, että en ikinä pelkäisi. Pelkään vieläkin monia asioita, mutta tiedän keneen voin aina turvata.
Kun on turva Jumalassa,
turvassa on paremmassa.
Kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla.
Käyköön myöten taikka vastaan,
eipä Isä hylkää lastaan.
Herra ohjaa parhaaksemme
kaikki vaiheet päiviemme.
(virsi 397:1 ja 6)
Hanne Konttila
Nuorisotyönohjaaja
Uusi viini ja vanhat leilit
Saarna Kalajoen kirkossa maataloustuottajien kirkkopyhänä 16.10.2011
Mark. 2:18-22
Jeesus sanoo: ”Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.”
Jeesus puhuu oman aikansa maataloustuottajista ja elintarviketeollisuuden harjoittajista, kun hän puhui uuden viinin laskemisesta vanhoihin leileihin. Viininvlijelijät ja viininvalmistajat tiesivät, että nuoren viinin käymisprosesssi on hyvin voimakas. Leilit, joihin viini laskettiin, valmistettiin halkaisemattomasta eläimen nahasta. Vuosien kuluessa tällaiset leilit haurastuivat niin, että ne eivät kestäneet uuden viinin käymisprosessia, vaan halkesivat.
Käytännön tasolla tämä vertaus on helppo ymmärtää ja sen voi tuoda tämänkin päivän viljelijän maailmaan. Nykypäivän maataloustuottaja on työssään harjaantunut ja koulutettu ammattilainen, joka on oppinut käyttämään nykyaikaisia tuotantovälineitä ja menetelmiä. Vanhoilla opeilla ei hoideta nykyaikaista maatilaa, niin että se tuottaisi hyvin.
Tämän päivän viljelijät ovat oppineet työssään ottamaan huomioon Euroopan Unionin mukanaan tuomat direktiivit ja säännökset. He, jotka ovat aloittaneet työnsä Unionin aikana tai juuri sen tullessa, ovat luonnostaan ottaneet Unionin säädökset osaksi tuotantoelämää ja sen vaatimuksia. Heille taas, joiden on täytynyt sopeuttaa uudet määräykset jo olemassaoleviin rakenteisiin ja toimintatapoihin, ovat Unionin direktiivit voineet aiheuttaa saman, kuin uusi viini vanhoissa leileissä: tilanhoitoon on saattanut tulla pakahduttava määrä uusia mutkistavia asioita, jotka ovat vaikeuttaneet tilan toimintaa, ja kovin monessa tapauksessa aiheuttaneet tuotannon kertakaikkisen lopettamisen.
Maataloustuottajan tulee elää ajassa ja seurata aikaansa. Hänen täytyy sopeutua uusiin asioihin ja olla valppaana kaiken aikaa yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten suhteen. Näillä lakeuksilla on ilo nähdä hyvin hoidettuja maatiloja ja tiloilla hyvin voivia eläimiä. Viljely täällä on vanhaa ja sillä on pitkät ja perinteikkäät juuret. Entisaikojen sukupolvien työn päälle on ollut hyvä rakentaa. Menneiltä sukupolvilta on ollut paljon hyvää opittavaa. Ja kun tällä tavalla vanha viini on siirretty uusiin leileihin,eli hyvä maanviljelyskulttuuri siirretty uusille sukupolville, on se saanut hyvällä tavalla rakentaa tätä paikkakuntaa ja niitä ihmisiä, joita tilan tuotolla ruokitaan, lähellä ja kaukana.
Jeesus puhuu tekstissämme hengellisen perinnön siirtämisestä ja uuden omaksumisesta. Jeesuksen sanoma muodostui murrosvaiheeksi vanhan ja uuden liiton, juutalaisuuden ja kristillisyyden sillaksi. Lainoppineet ja fariseukset tähdensivät Mooseksen lakien tinkimätöntä noudattamista. Ainoastaan sillä tavalla ihmisestä saattoi tulla otollinen Jumalan edessä.
Ongelmaksi muodostui kuitenkin, että yksikään ihminen ei kyennyt eikä vieläkään kykene täydesti tätä lakia noudattamaan. Paavali toteaa mutkattomasti: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen --- en tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. (Room 7:18,19). Tämän ratkaisemattoman ongelman vastaukseksi meille tarjotaan Jumalan armoa, joka on ilmestynyt Jeesuksessa Kristuksessa. On tarvittu laki, jotta me ihmiset osaisimme elää toinen toisemme huomioon ottaen. Mutta sen lisäksi tarvitsemme evankeliumin, jotta löytyisi armo silloin, kun olemme tehneet väärin itseämme, lähimmäistämme tai Jumalaa kohtaan.
Tästä, vanhan liiton ja uuden kohtaamisesta ja sen kohtaamisen ristiriidasta Jeesus puhuu. Uusi sanoma armollisesta ja synnit anteeksi antavasta Jumalasta oli mahdoton vastaanotettava heille, joiden mukaan ihminen pelastuu ainoastaan lakia noudattamalla. Ajatus oli yhtä mahdoton, kuin uusi kiihkeä viini vanhassa kuivahtaneessa leilinkäppyrässä. Ne eivät sovi yhteen. Tarvitaan kokonaan uusi uskon todellisuus, kokonaan uusi kohtaaminen Jumalan kanssa.
Jeesus itse mahdollistaa tämän uuden kohtaamisen. Hän mahdollistaa sillan vanhan ja uuden välillä. Jeesuksessa ruumiillistuu ja tulee käsin kosketeltavaksi se sanoma, että rikkoneelle ja langenneelle annetaan uusi mahdollisuus. Mahdollisuus aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.
Me elämme synnin ja armon todellisuudessa läpi elämämme. Olemme yhtä aikaa syntiset ja pyhät, väärät ja vanhurskaat. Kasteessa meidät on sitoutettu taistelemaan pahaa vastaan ja tekemään sille vastarintaa. Meille on silloin luvattu myös Jumalan Pyhä Henki avuksi tähän taisteluun. Meitä ei ole jätetty yksin.
Kristinusko mielletään joskus ahdistavaksi ja vaikeaksi asiaksi, joka on täynnä käskyjä ja määräyksiä ja jossa ulkoapäin sanellaan, mitä ihmisen tulee tehdä ja mitä ei. Usein tämä käsitys on kristittyjen ulkopuolella, mutta valitettavan usein kristityt itsekin pelkistävät uskon todellisuuden ainoastaan kiellettyjen asioiden luetteloksi. Meidän tulee kyllä muistaa käskyjen velvoitteet. Tosin Jumala voi jopa sallia meille lankeemuksen, jotta meille sitä kautta kirkastuisi Jeesuksen sovitustyön merkitys ja sen ainutlaatuinen pelastava voima.
Mutta toinen asia on, alammeko elää synnissä, elää varjoelämää, joka ei kestä päivänvaloa. Silloin on kysymys ihmisen omasta valinnasta, ja valinnan vapauden omaava ihminen on mestari keksimään motiiveja teoille, jotka omatunto tietää vääräksi.
Kristityn vapaus ei merkitse vapautusta kymmenen käskyn säädöksistä. Mutta vapaus tarkoittaa armahdettuna olemista silloin, kun ymmärämme tehneemme väärin, kadumme sitä ja haluamme aloittaa alusta. Meidän ei tarvitse kantaa syyllisyyden kuormaa loppuelämämme eikä meidän tarvitse antaa sen vaikuttaa elämämme valintoihin.
Jumala antaa meille armon mahdollisuuden joka päivä Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden. Se sovitustyö mahdollistaa rauhan ihmisen ja Jumalan välille, mutta myös ihmisten keskinäisissä, usein niin kipeytyneissä suhteissa. Jeesuksen tähden saamme vapauttavan tuomion Jumalan edessä. Oma sydämemme on usein paljon ankarampi tuomari. Lähimmäisistä puhumattakaan. Mutta oman sydämemme armottomuuden ja meitä ympäröivän kovan maailman keskellä saamme uskoa, että Jumalan armo riittää, kuten toisessa Korinttolaiskirjeessä sanotaan: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9).
Suvi Lehtimäki
Seurakunta naamakirjassa
Kyllä se maitolaituri on, nimittäin Facebook eli "naamakirja" - maalaispojalle. Silloin joskus, "vuosi tai kaksi ennen suuria sateita", 60-70-luvun vaihteessa, oli joka ilta, jos suinkin mahdollista, mentävä maitolaiturille eli "meijärilavalle", että näkisi kaverit ja kuulisi päivän jutut. Silloin ei oltu vielä kuultu Löytynperän kolkilla tietokoneesta, olipahan muutamassa talossa kuitenkin jo lankapuhelin, rikkaimmissa.
Mutta sateet tulivat ja vesi Kalajoessa virtasi. Nyt vaari käynnistää aamutuimaan tietokoneen, menee Internettiin ja klikkaa Suosikeista Facebookin. Tarkistaa, onko eilisiltaiseen tilapäivitykseen tullut kommentteja tai tykkäyksiä.
Ovat ajat muuttuneet, eikä välttämättä pelkästään positiiviseen suuntaan. Mutta se, joka on naamakirjalle pikkusormensa antanut, on huomannut koko "ruppinsa" myyneen. Olen huomannut, että monella itseni ikäisellä on ollut hyvin samantapainen tie facebookin käyttäjäksi. On aluksi päätetty, että minähän en tuohon lähde, mutta pikkuhiljaa kaverit ja ystävät ovat houkutelleet ja niin vain nyt statuksia päivitellään. Ja sieltähän niitä löytyy aika paljon muitakin, yli miljoona suomalaista ja lähes miljardi koko pallolta.
Facebook on yksi sosiaalisen median lukemattomista kanavista, joille yhteinen ominaisuus on vuorovaikutus tietoverkoissa, lähinnä Internetissä. Kirkon viestintästrategioissa on kymmeniä vuosia ollut tavoitteena juuri tuo vuorovaikutus. Niinpä kirkossa käynnistettiinkin Hengellinen elämä verkossa -hanke, jonka puitteissa vuosina 2009-2012 rohkaistaan ja koulutetaan seurakuntien työntekijöitä ja seurakuntalaisia entistä aktiivisemmin mukaan sosiaaliseen mediaan. Eli jos ei nyt ihan "naamasta naamaan" niin ainakin "naama". Hieno tavoite, mutta eihän se ihan helppoa ole, jos on vuosikymmenet totuttu saarnastuolista totuutta julistamaan, aika tavalla yksisuuntaisesti. Ei ole silloin kirkon penkistä kuulunut korkeintaan kuin arka "Amen" tai häveliäs kuorsaus.
Sosiaalisen median taikasana on tasa-arvo. Jokaisella käyttäjällä on mahdollisuus sanoa mielipiteensä, olla mukana keskusteluissa ja tulla kuulluksi. Siksi sosiaalinen media antaa mahdollisuuden myös seurakunnille keskusteluun ja kuunteluun. Hyvää saarnaa tai luottamuselimen huonoa päätöstä, tai päinvastoin, voi kommentoida välittömästi seurakunnan facebook-sivulla ja osallistua alkaneeseen keskusteluun, näin myös Kalajoen seurakunnan.
Facebookissa on vielä yksi mainio ominaisuus. Koska jokainen on siellä omalla nimellään, ovat kaikki kommentit asiallisia ja positiivisia, eli viestintä on ystävällistä. Kaiken lisäksi facebookissa on paljon helpompi tykätä ja tökätä kuin silloin joskus ennen suuria sateita - maitolaiturilla.
Jussi Leppälä
Voit kommentoida tätä blogia osoitteessa: https://www.facebook.com/pages/Kalajoen-seurakunta/257486707616543?ref=ts#!/pages/Kalajoen-seurakunta/257486707616543?sk=wall
Risti näkyy kauas
Kalajoen kirkko sijaitsee rahdinkuljettajan kannalta keskeisellä paikalla. Pyhäkön jylhä punatiilinen profiili kohoaa aivan kasitien vieressä. Kirkon likellä on pari huoltamoa, joissa raskaiden yhdistelmien kuljettajat voivat käydä aterioimassa. Kun kirkon sakastissa valmistaudun sunnuntaiaamun messun toimittamiseen, näen ikkunasta ohi jyristelevät rekat.
Kirkon ja valtatien läheisyys tuntuu hyvältä. Kirkontornin huipulla oleva risti ikään kuin kohoaa suojelemaan tiellä liikkuvia ja ammatikseen ajavia. Kalajoen laakeassa maisemassa kirkontornin silhuetti antaa maisemalle muotoa ja terävyyttä. Kirkko on paikkakunnan maamerkki, jonka ohiajavat raskaan liikenteen kuljettajat tunnistavat jo kaukaa, tulivatpa he sitten etelästä tai pohjoisesta.
Paikkakuntalaiselle kuljettajalle kotikirkon risti merkitsee paikkaa josta lähdetään ja jonne palataan. Moni kuljettaja ajoon lähtiessään katselee ajokkinsa taustapeilistä kotikirkon etääntyvää ristiä. Ristin juurelta me lähdemme ja sinne me palaamme. Tämä toteutuu koko ihmiselämän matkalla, elämän, joka mahtuu kahden ristin väliin, kasteristin ja hautaristin. Kasteen hetkellä meihin piirretään pyhä ristinmerkki, ja hautaan siunattaessa se merkki piirretään uudestaan yllemme. Risti seuraa meitä läpi elämän. Ristin muotoista elämä usein on, ja ristin kantamista sitäkin enemmän.
Kalajoella järjestetään syyskuun 18. päivänä Raskaan liikenteen kirkkopyhä, jonne kaikki raskaan liikenteen ammattilaiset perheineen ovat tervetulleet. Juhla järjestetään Kalajoen kirkon ristin juurella, ja juhlan tarkoitus on, että raskaiden kuormien kuljettajat saisivat hetken levähtää niistä kuormista, joita elämä ja työ ovat tuoneet tullessaan. Aikaisempina vuosina on ollut ilo huomata, kuinka moni kuljettajaperhe on vähäisestä yhteisestä ajastaan huolimatta saapunut tuohon juhlaan yhdessä. Kuljettajaperheen jäsenet joutuvat paljon elämään erossa toisistaan. Juhla on tarkoitettu kaikille perheenjäsenille, mutta mikään ei estä tulemasta yksin taikka työporukan voimin. Juhlapaikan löydät helposti. Meidän kirkkomme risti näkyy kauas. Tervetuloa Kalajoelle!
Suvi Lehtimäki, kappalainen
Voit kommentoida tätä blogia osoitteessa: https://www.facebook.com/pages/Kalajoen-seurakunta/257486707616543?ref=ts#!/pages/Kalajoen-seurakunta/257486707616543?sk=wall
Ahtaat portit ja avarat
Jeesus sanoo: ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:13-14)
Jeesuksen kuvaamasta pelastuksen portista lukiessaan monet huolestuvat miettiessään oman uskonsa tilaa. Jos vain harvat löytävät sen portin, mahdanko minä kuulua tuohon harvalukuiseen joukkoon? Eivätköhän tuosta portista ennemmin kulje sisälle he, jotka tuntuvat olevan kovin varmoja omasta uskostaan ja joilla vaikuttaa olevan varmuus siitäkin, ketkä muut pelastuvat ja ketkä eivät? Ja jotka ovat aivan varmoja siitä, että ainoastaan heillä on se oikea oppi, jonka kirkkokin tuntuu heidän mielestään kadottaneen.
Päällekäyvät ja itsevarmat uskon ilmaukset ovat omiaan masentamaan heidät, jotka kokevat oman uskonsa olevan heikko ja häilyvällä pohjalla. Mutta millaisia nuo ahdas ja avara portti oikeastaan ovat?
Avarasta portista pääsee läpi monta ihmistä kerrallaan. Suuri ja äänekäs samalla tavalla ajattelevien joukko, joiden jalkoihin itsensä ulkopuoliseksi kokeva yksinäinen taivaltaja tuntee jäävänsä. Tällainen kokemus on saattanut tulla vaikkapa itselle vieraan herätysliikkeen kokouksessa, jossa on saanut kokea ulkopuolisuutta ja jopa muukalaisuutta. Lohdutuksen löytymisen sijasta onkin päätynyt oman uskon epäonnistumisen tarkastelemiseen. Tämä tarkastelu on vääjäämättä voinut johtaa epätoivoon. Olen erilainen kuin nuo toiset, siispä minun uskoni on kelvotonta.
Ahdas portti on paikka, josta pääsee sisälle vain yksi ihminen kerrallaan. Siitä ei survouduta sisään joukkovoimalla, eikä uskon tulkintaa tee yksiselitteisen oikeaksi se, että sen takana on paljon kannattajia. Jokainen meistä on viime kädessä yksin Jumalan edessä. Jokainen meistä saapuu lopulta yksin myös sinne viimeiselle portille, johon yksikään elävä sielu ei voi meitä seurata, oli eläessään sitten ollut ydinperheen ympäröimä taikka suurenkin uskonyhteisön jäsen. Uskonyhteisöön kuuluminen kun ei merkitse pelastusta, vaan ainoastaan usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Kenellä tämä usko on, sen määrittelee ainoastaan Jumala. Ei ihminen eivätkä yhteisöt. Tässä yksinäisyydessä ahtaan portin edessä on jotain pelottavaa, mutta toisaalta hyvin vapauttavaa. Elämään vievä tie on niin kapea, että siinä mahtuu kävelemään yksi kerrallaan. Sillä tiellä ei ole tilaa kiilata kenenkään ohitse.
Millä tavalla me asennoidumme toisiin ihmisiin ja heidän uskonsa tilaan? Massan mukana avarasta portista vyöryen, vaiko elämän kapeilla pitkospuilla jälkeen jäävää odotellen ja rohkaisten? Ahtaasta portista menevä on yksin Vapahtajansa kanssa. Avarasta portista menevällä voi olla mukanaan suuri joukko puolestapuhujia. Mutta viimeisellä tuomiolla tällaisilla puolestapuhujilla ei ole mitään virkaa. Siellä ainoastaan Jeesuksen Kristuksen sanalla on painoa. Ahtaasta portista mahtuu sisälle pieni ihminen. Enempää ei tarvitsekaan.
Suvi Lehtimäki, kappalainen
Hidasta hetkiseksi
”Kulkija väsyy, polku kestää. Matkaajat vaihtuvat. Tie pysyy.”
Näihin Erkki Lemisen säkeisiin voisi vielä jatkaa: ”Ja kirkko”. Tiekirkot kutsuvat jälleen ympäri Suomen suvea matkaajia hidastamaan hetkeksi toisenlaiseen taukopaikkaan.
Toinen runoilija, Risto Kormilainen, katsoo vielä pitemmälle, tien päähän: ”Herra, kiitos että sinä kuljet kanssani niin moottoritien kiivaassa sykkeessä kuin kylätien kuiskailevassa hiljaisuudessa, niin pimeässä, sateessa, valossa kuin kuivalla kelillä. Herra, saata minut kerran perille kotiin kaikkien polkujen, teiden, mutkien ja mäkien jälkeen.”
Määränpään merkitys kasvaa yleensä vuosirenkaiden mukana. Nuorena tärkeämpää on useimmiten matkalla oleminen. Koditon ihminen on juureton. On tärkeää tietää mistä on tulossa ja mihin menossa. Hetkessä eläminenkin onnistuu paremmin historiansa ja määränpäänsä tuntevalle.
Kirkko on tärkeä taukopaikka sekä matkalla olevalle että kotiin kulkevalle. Kirkko hiljentää kulkijan antamalla elämään pyhyyden ja iankaikkisuuden kosketuksen. Kirkko muistuttaa määränpäästä, taivaan kodista, unohtamatta myöskään matkalla olemista. Astu kirkkoon!
Jussi Leppälä